Meidän labradoritrio leikkii omalla pihalla. Tällä hetkellä vedetään narua ja pöristään. Seuraavassa hetkessä leikki muuttuu hiukan liian rajuksi ja Rauha 8-v jättäytyy leikistä pois ja tulee minun viereeni istumaan. Tilly ja Justiina jatkavat riehumistaan ja kohta jo kalisutetaan hampaita ja ollaan vähän niin kuin riidan kynnyksellä. Justiina tulee myös jalkoihini , mutta Tillyä huvittaisi vielä vähän rällätä. Se hyppii Justiinaa vasten, joka selkeästi on saanut tarpeekseen tyttärensä touhuista. Näin minä tuon tilanteen tulkitsen.
Yritän tulkita koirien touhuja kokemukseni, opittujen tietojeni ja koirien elekielen ymmärtämisen kautta. Voin olla aivan väärässäkin. Joku toinen ihminen saattaa nähdä koirieni touhuissa jotain aivan muuta. Yksi asia on kuitenkin varmaa. Voimme esittää vain valistuneita arvauksia siitä, mitä ihan oikeasti tapahtuu. Ihan varmasti emme voi tietää miltä koirista tuntuu.

Kuvia ja tulkintaa
On mielenkiintoista katsella sosiaalisessa mediassa koirien ja muidenkin eläinlajien kuvia ja lukea kuvatekstejä, joissa ihminen tulkitsee yhdestä kuvasta eläimen tunnetilaa. Tässä Rekku on nolona, kun on pieraissut vahingossa kamalan hajuisen rupsun.
Tässä Milla-koira häpeää tekosiaan, kun on ovenkarmeja järsinyt kostoksi emännän poissaolosta. Ja tässäpä Uolevi hymyilee iloisena ja ylpeänä juuri syntyneistä pennuistaan. Isän ylpeyttä.
Olisikin totta vieköön kovin tylsää, jos kuvateksteissä lukisi mitä kuvassa arvellaan ihan oikeasti tapahtuvan. Meiltähän menisi kaikki ilo, jos emme voisi yhdessä hihittää koirille, sääliä niitä tai tuntea suurta myötätuntoa. Ei olisi lainkaan kivaa, jos omistaja kertosi kuvan koiran ilmeen kertovan suuresta rakkaudesta vaikka todellisuudessa koira haluaisi nauttia pienen välipalan ja on oppinut näin katsomalla sen myös saamaan.
Mun mieli, sun mieli
Me ihmiset olemme ihan mahtavia siinä, että pystymme kuvittelemaan miltä toisesta tuntuu. Annamme inhimillisiä tunteita monille asioille, joilla niitä ei ehkä ole, tai emme ainakaan tiedä tarkalleen, miltä niistä milloinkin tuntuu. Siitä olen kuitenkin melko varma, että autollani ei merkittävää tunne-elämää ole ja silti säälin autoani kovasti jos se menee rikki tai jos se joutuu yksin parkkipaikalla umpijäässä värjöttelemään talvipakkasella. Entistä rakasta autoani taputin joka reissun jälkeen kojelautaan ja lausuin kiitoksen. Ääneen.
Mekaanisia laitteita tämä ei vahingoita, eikä haittaa vaikka kuvittelisin autoni häpeävän, kun se jättää tien varteen, mutta eläinten kanssa on toisin. Saatamme helpostikin tulkita niiden elekieltä tavattoman väärin ja kohdella niitä huonosti, koska kuvittelemme koiramme lällättävän, kiusaavan, pelleilevän, näyttelevän ja pyllyilevän.
”Minä kyllä tunnen koirani ja tiedän mitä se tuntee milloinkin”, sanot. ”Kyllä omistaja koiransa tuntee”. Vaan minäpä väitän ihan kirkkain silmin, että eipäs välttämättä tunnekaan. Mitä enemmän näitä koiria tuntee ja mitä enemmän niiden käyttäytymiseen on suorastaan älyttömällä intohimolla tutustunut, sitä vähemmän tajuan ymmärtäväni niitä.
Jossakin elämän vaiheessa tiesin kyllä tarkalleen, mutta se aika meni ohi. Ihan harmillista. Nyt kuuntelen suorastaan pientä kateutta tuntien niitä, jotka pystyvät yhdestä kuvasta tai pienestä hetkestä julistamaan, että koira on kateellinen, nolo, vihainen tai mustasukkainen.
Elekieltä
Koiran elekielen ymmärtäminen on sellainen taito, joka ymmärtääkseni kehittyy, kun sitä harjoittaa. Perus eleet, kuten nyt esimerkiksi hännän heilutus ovat kaikille tuttuja. Koira on iloinen, kun se heiluttaa häntää. Vaan kun asiaa ryhtyy tarkemmin tutkimaan, on häntien heilunnoissa valtavasti erilaisia variaatioita. On merkitystä sillä millä korkeudella häntä heiluu ja millä nopeudella ja mihin suuntaan… ja sillä miten koira muuten tilanteessa elehtii. Missä korvat, minkälainen asento koiralle muuten on. Onko se eteen vai taaksepäin kallellaan, vaiko ehkä sivulle vinksallaan. Onko suupielet kireällä ja vetäytyneet vai onko suu auki. Näkyvätkö silmän valkuaiset vaiko eivät?
Silläkin on merkitystä mitä rotua koira on tai mitä rotuja siinä on. Pystyykö se heiluttamaan häntäänsä korkealla vai eikö se häntä nyt vaan nouse rakenteellisista syistä selän yli. Miten tulkita koiraa, joka näyttää syntymästään siltä, että taivas tippuu niskaan, ja se näyttää siltä vaikka se ei pelkäisi ollenkaan? Onko tuolla koiralla otsa rypyssä siksi, että siinä on niin paljon poimuja vai .. no ymmärtänette yskän.
Elekieltä voi opiskella kirjoista ja vaikka internetissä. Facebookissa on ryhmiä, joissa eleitä tutkitaan ja niiden merkityksiä arvioidaan. Ne ovat varsin hyödyllisiä ja kehittävät kyllä sitä kuuluisaa koiranlukutaitoa.
Koiranlukutaito on taito, joka on opeteltavissa, mutta aika moni kyllä lukee koiria väärin, tai on vain liian varma siitä, että oma tulkinta on oikea. Moni tavallinen koiranomistaja kertoo heti ensikohtaamisella tärkeimmät asiat koirastaan. ”Tällä on niin iso ego ja se pullistelee kaikille.” ”Tää on kulmakunnan kingi ja siksi se rähjää noin kamalasti. Miltähän koirasta se kulmakunnankingiys tuntuu?
Voisiko sitä omaa tulkintaa kuitenkin jossakin määrin kyseenalaistaa ja pohtia vaikkapa sitä, olisiko mahdollista, että koira saattaisikin tuntea pelkoa tai vaikkapa jotakin aivan muuta, kuin suuruudenhulluutta tai sitä että se yrittää kiusata ihmistään tekemällä lenkin ikäväksi.

Isoja ja pieniä tunteita
Mikään ei ole simppeliä. Ei edes se, että pystyisimme koiran eleistä tulkitsemaan tunteiden suuruutta, vahvuutta. Jotkut rähjäävät niin että vaahto roiskuu suupielistä ja eleet ovat valtavia, mutta tunnetila ei ehkä itsessään olekaan niin kovin valtava. Tai toisinpäin. Joskus valtava pelko on hyvin vähäeleistä ja sellainen vähän pienempi pelko voi näyttäytyä hyvin dramaattisina eleinä. Nämäkin riippuvat tilanteesta oppimishistoriasta ja ihan kaikesta. Koita siinä sitten toimia koirien tunteiden tulkkina.
Emme todellisuudessa vielä ihan tarkalleen tiedä, tuskin tulemme koskaan tietämäänkään, sitä minkälaisia tunteita koirat tuntevat ja tuntevatko kaikki koirat samoin ja samanlaisia tunteita. Tiedämme toki että ilo, pelko, viha ovat tunteita, joita on aika helppo tulkita koirienkin elekielestä. Mutta tuntevatko ne surua, häpeää, myötätuntoa, kateutta, ylpeyttä, sääliä jne… ja jos tuntevat, niin miltä se niistä tuntuu ja kuinka se niiden käyttäytymisessä näkyy? Onko minun tulkintani oikea, kun kerron että kuvassa oleva koira on selvästi kateellinen toiselle koiralle, kun se saa maukkaan luun ja se ei. Voiko koirani olla surullinen ja kuinka se näkyy?
Ahistaako koiraa
Voiko koira kokea ahdistusta? Masentaako sitä? Eihän minulla ole muuta kuin kysymyksiä. Sellaista olen ajatellut, että jos tuntuu siltä että koirasi on soffalla maatessaan kovin surullisen, ahdistuneen, masentuneen tai muuten vaan elämäänsä kyllästyneen näköinen, on parasta kuitenkin käydä ensin katsomassa peiliin ja pohtia, miltä itsestä tällä hetkellä tuntuu. Aika usein me ikään kuin siirrämme omat tunteemme koiraan ja ajattelemme että se tuntee samoin kuin me. Peiliin katsomisen jälkeen voimme miettiä, että pitäisikö kuitenkin käydä eläinlääkärin pakeilla, jos se koira pitkään kovin alamaissa tuntuu olevan.
Kotiinsa palaavaa omistajaansa iloisen näköisesti tervehtivä koira voi hyppiä omistajansa päälle ihan loputtoman monesta eri syystä. Joskus se jopa saattaa olla ihan vaan tosi iloinen, kun omistaja palaa kotiin. Sekin on mahdollista. Sitten nämä kaksi käpertyvät sylikkäin soffalle ja hukkuvat oksitosiinikylpyyn yhdessä ja kai sitä voi ihan oikeaksi rakkaudeksi kutsua. Molemmilla on kuitenkin melkoisella varmuudella hyvä fiilis!
Hyviä fiiliksiä talvisiin päiviin toivottelevat: Sanna ja Koirat

Tillyn ja Justiinan kuva: Tanja Nirkko