Miltä susta tuntuu, ahistaako?

Meidän labradoritrio leikkii omalla pihalla. Tällä hetkellä vedetään narua ja pöristään. Seuraavassa hetkessä leikki muuttuu hiukan liian rajuksi ja Rauha 8-v jättäytyy leikistä pois ja tulee minun viereeni istumaan. Tilly ja Justiina jatkavat riehumistaan ja kohta jo kalisutetaan hampaita ja ollaan vähän niin kuin riidan kynnyksellä. Justiina tulee myös jalkoihini , mutta Tillyä huvittaisi vielä vähän rällätä. Se hyppii Justiinaa vasten, joka selkeästi on saanut tarpeekseen tyttärensä touhuista. Näin minä tuon tilanteen tulkitsen.

Yritän tulkita koirien touhuja kokemukseni, opittujen tietojeni ja koirien elekielen ymmärtämisen kautta. Voin olla aivan väärässäkin. Joku toinen ihminen saattaa nähdä koirieni touhuissa jotain aivan muuta. Yksi asia on kuitenkin varmaa. Voimme esittää vain valistuneita arvauksia siitä, mitä ihan oikeasti tapahtuu. Ihan varmasti emme voi tietää miltä koirista tuntuu.

Kuvia ja tulkintaa

On mielenkiintoista katsella sosiaalisessa mediassa koirien ja muidenkin eläinlajien kuvia ja lukea kuvatekstejä, joissa ihminen tulkitsee yhdestä kuvasta eläimen tunnetilaa. Tässä Rekku on nolona, kun on pieraissut vahingossa kamalan hajuisen rupsun.

Tässä Milla-koira häpeää tekosiaan, kun on ovenkarmeja järsinyt kostoksi emännän poissaolosta. Ja tässäpä Uolevi hymyilee iloisena ja ylpeänä juuri syntyneistä pennuistaan. Isän ylpeyttä.

Olisikin totta vieköön kovin tylsää, jos kuvateksteissä lukisi mitä kuvassa arvellaan ihan oikeasti tapahtuvan. Meiltähän menisi kaikki ilo, jos emme voisi yhdessä hihittää koirille, sääliä niitä tai tuntea suurta myötätuntoa. Ei olisi lainkaan kivaa, jos omistaja kertosi kuvan koiran ilmeen kertovan suuresta rakkaudesta vaikka todellisuudessa koira haluaisi nauttia pienen välipalan ja on oppinut näin katsomalla sen myös saamaan.

Mun mieli, sun mieli

Me ihmiset olemme ihan mahtavia siinä, että pystymme kuvittelemaan miltä toisesta tuntuu. Annamme inhimillisiä tunteita monille asioille, joilla niitä ei ehkä ole, tai emme ainakaan tiedä tarkalleen, miltä niistä milloinkin tuntuu. Siitä olen kuitenkin melko varma, että autollani ei merkittävää tunne-elämää ole ja silti säälin autoani kovasti jos se menee rikki tai jos se joutuu yksin parkkipaikalla umpijäässä värjöttelemään talvipakkasella. Entistä rakasta autoani taputin joka reissun jälkeen kojelautaan ja lausuin kiitoksen. Ääneen.

Mekaanisia laitteita tämä ei vahingoita, eikä haittaa vaikka kuvittelisin autoni häpeävän, kun se jättää tien varteen, mutta eläinten kanssa on toisin. Saatamme helpostikin tulkita niiden elekieltä tavattoman väärin ja kohdella niitä huonosti, koska kuvittelemme koiramme lällättävän, kiusaavan, pelleilevän, näyttelevän ja pyllyilevän.

”Minä kyllä tunnen koirani ja tiedän mitä se tuntee milloinkin”, sanot. ”Kyllä omistaja koiransa tuntee”. Vaan minäpä väitän ihan kirkkain silmin, että eipäs välttämättä tunnekaan. Mitä enemmän näitä koiria tuntee ja mitä enemmän niiden käyttäytymiseen on suorastaan älyttömällä intohimolla tutustunut, sitä vähemmän tajuan ymmärtäväni niitä.

Jossakin elämän vaiheessa tiesin kyllä tarkalleen, mutta se aika meni ohi. Ihan harmillista. Nyt kuuntelen suorastaan pientä kateutta tuntien niitä, jotka pystyvät yhdestä kuvasta tai pienestä hetkestä julistamaan, että koira on kateellinen, nolo, vihainen tai mustasukkainen.

Elekieltä

Koiran elekielen ymmärtäminen on sellainen taito, joka ymmärtääkseni kehittyy, kun sitä harjoittaa. Perus eleet, kuten nyt esimerkiksi hännän heilutus ovat kaikille tuttuja. Koira on iloinen, kun se heiluttaa häntää. Vaan kun asiaa ryhtyy tarkemmin tutkimaan, on häntien heilunnoissa valtavasti erilaisia variaatioita. On merkitystä sillä millä korkeudella häntä heiluu ja millä nopeudella ja mihin suuntaan… ja sillä miten koira muuten tilanteessa elehtii. Missä korvat, minkälainen asento koiralle muuten on. Onko se eteen vai taaksepäin kallellaan, vaiko ehkä sivulle vinksallaan. Onko suupielet kireällä ja vetäytyneet vai onko suu auki. Näkyvätkö silmän valkuaiset vaiko eivät?

Silläkin on merkitystä mitä rotua koira on tai mitä rotuja siinä on. Pystyykö se heiluttamaan häntäänsä korkealla vai eikö se häntä nyt vaan nouse rakenteellisista syistä selän yli. Miten tulkita koiraa, joka näyttää syntymästään siltä, että taivas tippuu niskaan, ja se näyttää siltä vaikka se ei pelkäisi ollenkaan? Onko tuolla koiralla otsa rypyssä siksi, että siinä on niin paljon poimuja vai .. no ymmärtänette yskän.

Elekieltä voi opiskella kirjoista ja vaikka internetissä. Facebookissa on ryhmiä, joissa eleitä tutkitaan ja niiden merkityksiä arvioidaan. Ne ovat varsin hyödyllisiä ja kehittävät kyllä sitä kuuluisaa koiranlukutaitoa.

Koiranlukutaito on taito, joka on opeteltavissa, mutta aika moni kyllä lukee koiria väärin, tai on vain liian varma siitä, että oma tulkinta on oikea. Moni tavallinen koiranomistaja kertoo heti ensikohtaamisella tärkeimmät asiat koirastaan. ”Tällä on niin iso ego ja se pullistelee kaikille.” ”Tää on kulmakunnan kingi ja siksi se rähjää noin kamalasti. Miltähän koirasta se kulmakunnankingiys tuntuu?

Voisiko sitä omaa tulkintaa kuitenkin jossakin määrin kyseenalaistaa ja pohtia vaikkapa sitä, olisiko mahdollista, että koira saattaisikin tuntea pelkoa tai vaikkapa jotakin aivan muuta, kuin suuruudenhulluutta tai sitä että se yrittää kiusata ihmistään tekemällä lenkin ikäväksi.

Isoja ja pieniä tunteita

Mikään ei ole simppeliä. Ei edes se, että pystyisimme koiran eleistä tulkitsemaan tunteiden suuruutta, vahvuutta. Jotkut rähjäävät niin että vaahto roiskuu suupielistä ja eleet ovat valtavia, mutta tunnetila ei ehkä itsessään olekaan niin kovin valtava. Tai toisinpäin. Joskus valtava pelko on hyvin vähäeleistä ja sellainen vähän pienempi pelko voi näyttäytyä hyvin dramaattisina eleinä. Nämäkin riippuvat tilanteesta oppimishistoriasta ja ihan kaikesta. Koita siinä sitten toimia koirien tunteiden tulkkina.

Emme todellisuudessa vielä ihan tarkalleen tiedä, tuskin tulemme koskaan tietämäänkään, sitä minkälaisia tunteita koirat tuntevat ja tuntevatko kaikki koirat samoin ja samanlaisia tunteita. Tiedämme toki että ilo, pelko, viha ovat tunteita, joita on aika helppo tulkita koirienkin elekielestä. Mutta tuntevatko ne surua, häpeää, myötätuntoa, kateutta, ylpeyttä, sääliä jne… ja jos tuntevat, niin miltä se niistä tuntuu ja kuinka se niiden käyttäytymisessä näkyy? Onko minun tulkintani oikea, kun kerron että kuvassa oleva koira on selvästi kateellinen toiselle koiralle, kun se saa maukkaan luun ja se ei. Voiko koirani olla surullinen ja kuinka se näkyy?

Ahistaako koiraa

Voiko koira kokea ahdistusta? Masentaako sitä? Eihän minulla ole muuta kuin kysymyksiä. Sellaista olen ajatellut, että jos tuntuu siltä että koirasi on soffalla maatessaan kovin surullisen, ahdistuneen, masentuneen tai muuten vaan elämäänsä kyllästyneen näköinen, on parasta kuitenkin käydä ensin katsomassa peiliin ja pohtia, miltä itsestä tällä hetkellä tuntuu. Aika usein me ikään kuin siirrämme omat tunteemme koiraan ja ajattelemme että se tuntee samoin kuin me. Peiliin katsomisen jälkeen voimme miettiä, että pitäisikö kuitenkin käydä eläinlääkärin pakeilla, jos se koira pitkään kovin alamaissa tuntuu olevan.

Kotiinsa palaavaa omistajaansa iloisen näköisesti tervehtivä koira voi hyppiä omistajansa päälle ihan loputtoman monesta eri syystä. Joskus se jopa saattaa olla ihan vaan tosi iloinen, kun omistaja palaa kotiin. Sekin on mahdollista. Sitten nämä kaksi käpertyvät sylikkäin soffalle ja hukkuvat oksitosiinikylpyyn yhdessä ja kai sitä voi ihan oikeaksi rakkaudeksi kutsua. Molemmilla on kuitenkin melkoisella varmuudella hyvä fiilis!

Hyviä fiiliksiä talvisiin päiviin toivottelevat: Sanna ja Koirat

Tillyn ja Justiinan kuva: Tanja Nirkko

Kuinka paljon ulkoilua on paljon ?

Meistä moni askartelee sellaisen tärkeän kysymyksen kimpussa, että kuinka paljon koirani tarvitsevat ulkoilua? Paljonko liikutte? Kuinka monta kertaa päivässä käytte ulkona koiranne kanssa? Mikä lasketaan lenkiksi ja mikä ei?

Kysymyksiä voi lähteä tarkastelemaan esimerkiksi nettikeskustelujen kautta. Tästä aiheesta löydät paljon paljon keskustelua. Mitä niistä voidaan päätellä? No ainakin se on päivänselvää, että me usein liioittelemme kovasti sitä omaa ulkoiluamme. Harvemmin kukaan kertoo ihan rehellisesti oman koiransa lenkeistä.

Koiranulkoiluttajat voidaan luokitella karkeasti seuraaviin luokkiin:

• Ne, joiden koirat lenkkeilevät vähintään 4 kertaa päivässä ja kävelyä kertyy vähintäänkin sen 20 km.

Pötyä, sanon minä. Nämä yli-ihmiset kertovat vielä käyvänsä töissä normaalisti ja tietenkin he hiihtävät töihinsä kesät talvet. Tämän liikuntamäärän lisäksi heidän koiransa harrastavat nosea, nome, mejää, ipoa, pipoa ja peraa! Loput päivästä koirat viettävät pihalla leikkien ja kirmaten. Onnelliset! Vai ovatko?

• Ne, jotka kertovat että heidän koiransa ulkoilevat 3 kertaa päivässä. Näistä yksi lenkki on piiiiiiiitkä ja kaksi lyhyempää.

Pitkä tarkoittaa tässä tapauksessa vissiin karhunkierrosta x2. Lyhyet ovat sitten vain sellaisia 10 km pitkiä. Nämäkin yli-ihmiset käyvät töissä ja sen lisäksi hoitavat vasemmalla kädellä lapset ja naapurin hevosenkin.

• ulkoiluttajat, joiden koirat eivät käy lenkeillä ollenkaan

Tähän luokkaan kuuluvat ne joilla on aivan mahdottoman iso piha. Aamulla ulos ja illalla sisään. Thats it! Välillä nakerrellaan luomusti jonkun eläimen raatoa siinä pihalla. Ja hyvin voidaan.

Sellaiset ihmiset, jotka tekevät vain pakolliset pissatukset kolme kertaa päivässä, eivät  juurikaan mihinkään kehtaa kirjoittaakaan. Heitä on kyllä ihan luvattoman paljon. Heillä on useimmiten koira/koiria, jotka kyllä ulkoilisivat mielellään enemänkin.

• Me tavalliset kuolevaiset

Meidän tavalliseen päivärytmiin kuuluu todennäköisesti 3-4 ulkoilua päivässä. Lenkit vaihtelevat vähän muun elämänmenon mukaan. (joillakin tosiaan on muutakin elämää kuin koirat) Usein päivään sisältyy pari pidempää ulkoilua ja pari sellaista pisikakilenkkiä.

Kilometrejä kertyy päivästä riippuen sellaiset 4-10. Tämäkin on jo tosi paljon. Siinä saa pistää töppöstä toisen eteen ihan mallikkaasti. Itse olen nyt päättänyt vähentää sitä kuljettujen kilometrien määrää ja korvata sitä laadukkaalla hengailulla koirien tahtiin. Alkaa nimittäin lonkkia ja polvia kolottamaan tuollainen. Jos minulla alkaa nivelet paukkua, niin uskoakseni koirillanikin saattavat kintut olla melko kovilla näillä kävelymäärillä.

Lenkillä voi pysähtyä nuuskuttelemaan

Mistä sitten tietää paljonko on paljon?

Vakavasti sanoen, ulkoilun määrä on tietenkin sovitettava koiran mukaan. Koiran päivään luonnollisesti kuuluu levon lisäksi virikkeellistä ulkoilua ja muuta kivaa aktiviteettiä. Meistä joillakin on vaan taipumusta vetää kaikki niin sanotusti ihan överiksi. Joskus määrä korvaa laadun ja koira siinä välissä ei oikein saa ääntään kuuluviin.

Pentujen kanssa on kiva tehdä lyhykäisiä laadukkaita ulkonotkumisia ja maailmaan tutustuminen on tässä vaiheessa melko tärkeää. Tällöin hulluinkin ulkoilija todennäköisesti asettaa lenkkien määrän pennun jaksamisen mukaan.

Vanhat koirat eivät ehkä niin hirmuisia lenkkejä enää jaksakaan. Jotkut tosin tietenkin leuhkivat silläkin, että heidän 20-vuotias vanhus lenkkeilee vielä saman kuin nuoremmatkin lajikumppaninsa. Vaan onko koiralta kysytty? Onko seurattu herkällä silmällä koiran jaksamista ja kuntoa. Vai viekö meitä vain kilpailunhalu? Pohdiskelun arvoinen kysymys.

Voihan olla että mummo/pappa-koirasi mielummin kävisi vähän useammin tyhjentämässä itseään ja vaikka vain tutkiskelisi rauhallisesti ympäristöään. Edes välillä.

Oikeastaan kaikki koirat tarvitsevat vähän erilaisia tapoja lenkkeillä. On sellaisia koiria, joilla on jokin terveydellinen haaste ja jotka eivät siksi voi ulkoillla niin kuin ”normaalit” koirat. On arkoja koiria, joille ulkoilu on pelon vuoksi haastavaa ja stressaavaa. On niitä koiria, joilla on loputtomasti energiaa, joka ei ihan tavallisella lenkkeilyllä kulu mihinkään ja niitä, jotka vaikuttavat kovin energisiltä, mutta ovatkin selkeästi levon tarpeessa.

Poikkea polulta. Se on hauskaa.

Ei se määrä vaan laatu

Mitä iloa on lenkistä koiralle, jos se ei ole koirasta kivaa. Mitä hyötyä on lenkistä, jos se on ihmiselle pakkopullaa? Miten lenkeistä saa kaikille osapuolille mukavaa yhdessäolemista? Jos oikein treenata haluaa niin kuinka sen voi tehdä niin, että koirakin pitää siitä?

Me ihmiset usein kuvittelemme, että se mikä on meidän mielestämme hauskaa on sitä koirankin mielestä. Eihän se näin kuitenkaan ole. Koiraa seuraamalla ja tarkkailemalla saat paremman käsityksen siitä, mikä juuri sinun koirayksilösi mielestä on hauskaa ja tyydyttävää. Jollekin todella voi sopia se, että vietetään aikaa siellä valtavalla pihalla ja nakerrellaan sitä raatoa.

Toinen taas saattaa nauttia niistä hirmuisen pitkistä kävelyistä ja olla ihan onnellinen niinkin. Joskus voi olla hyvä kuitenkin pohtia niitä omia lenkkejä ja ulkoilun määrää ja laatua koiran näkökulmasta katsottuna. Jos ulkoilet vain kaupungissa ja kaduilla ja koirasi vaikuttaa stressaantuneelta, voisko ulkoiluja muuttaa niin että koira pääsisi edes ajoittain johonkin rauhallisempaan ympäristöön nuuskuttelemaan?

Jos koirasi vaikuttaa haluttomalta ja väsyneeltä, haittaisiko, jos vaikka menisit itseksesi vetämään sen hikijumpan ja antaisit koiran vaikka huilia? Ihan samalla tavalla kuin ihminenkin, tarvitsee koirakin lepoa tassuilleen ja mielelleen.

Merituuli tuo tuoksuja mukanaan

Talvi tulee

Syksyllä on ihanaa kulkea metsissä ja poluilla ja nauttia kauniista syyskeleistä, mutta talvi tulla tepsuttaa ja silloin ulkoilu ei aina olekaan kamalan kivaa. Kaikki koiratkaan eivät talvesta pidä ja toisista se on parasta maailmassa. Tiedätkö sinä, mitä oma koirasi on asiasta mieltä? Jos koirasi pitää talvikeleistä, voi olla hyvä että hankit itsellesi kunnon ulkoiluvarusteet, niin että hangessa mielellään köllöttelevä karvaturrisi saa sitäkin tehdä.

Jos koirasi palelee pakkasella, eikä ulkona ole siitä mukavaa, voi olla paikallaan hankkia sillekin kunnon varusteet pakkasille ja loskakeleille. Näin koirasi voisi myös nauttia talven riemuista. Ja jos koirasi on niitä tyyppejä jotka eivät sadessäällä tai pakkasella ulkona tykkää olla, voi olla parempi keksiä niille sisähommia ja leikkiä sisäleikkejä…

ja lähteä yksinään heittämään sen hikilenkin.

Yhteenvetona voidaan siis sanoa, että mitään kaavaa ei ole olemassakaan. On vain etsittävä se itselle ja omalle koiralle sopiva ulkoilurytmi. Huolehdittava siitä, että kaikki voivat hyvin ja että ulkoilu on mielekästä ja rentouttavaa. Yksinkertaista, vaan ei ihan helppoa.

Hyvää lenkkiä toivotellen: Sanna ja koirat 🙂

Lenkin jälkeen on hyvä ottaa tirsat

 

 

 

Muistio minulle, senkin riippakivi

 

Uusi koiranpentu ei tule koskaan ihan samaan tilanteeseen kuin edellinen koiranpentu. Elämäntilanteet muuttuvat jatkuvasti ja meidän 8- kuukautta vanha Tilly on tullut meille ihan eri elämänvaiheeseen kuin edeltäjänsä ja emonsa Justiina. Mitäs väliä sillä nyt on? Paljonkin. Olen muuttunut niin ihmisenä, kuin kouluttajanakin aika paljon neljässä vuodessa.

Sen lisäksi, että elämä on varsin erilaista, olen nyt pohdiskellut kovasti omaa kouluttajuuttani ja se onkin oikein hyvä asia. Tätä pentua, Tillyä on opetettu aika eri tavalla kuin Justiinaa. Monet asiat, jotka aikaisemmin tuntuivat aivan päivän selviltä, eivät niitä olekaan. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin vaihtanut koulutustekniikkaani tai ryhtynyt koiralle rähjäämään. Ei ollenkaan. Tarkoitan sitä, että pohdiskelen tuota kouluttamista ja pennun kasvattamisesta taas aivan eri näkökulmasta.

Ne asiat, mitkä vähän aikaa sitten tuntuivat kovin tärkeiltä, eivät tämän pennun kanssa sitten olekaan niin olennaisia juttuja.

 

Pikapentu kasvattaa ohjaajaansa

Tilly on vikkelä. Tilly on supernopea ja minä olen hitusen taas vanhempi. Olisi voinut kuvitella, että oma koulutustekniikkani on ihan riittävä, mutta nyt tuntuu että en ihan pysy Tillyn vauhdissa. Kun olen vahvistanut jotain hyvää käytöstä on pentu jo siirtynyt toisaalle puuhaamaan, kun meikäläinen vasta kaivaa vahvistetta taskusta.

Olen muuttunut riippakiveksi pentuni taluttimen päähän. Olen myös juuttunut siihen. Pysähdyn, odotan rauhoittumista ja jatkan matkaa. Jarrutan ja jarrutan tätä toimeliasta otusta. Estän pääsyn purkalle, kakkakikkareelle, roskalle ja kaikelle mikä pennusta on mielenkiintoista. Tillystä ihan kaikki on mielenkiintoista. Olen siis kurja kivi, riippakivi.

Olen toistanut jätä-vihjettä miljoonia kertoja tänä aikana kun Tilly on ollut olemassa. Kyllähän se jättää, mutta onhan se nyt hiukan tylsää puuttua ihan kaikkeen mitä pentu tekee. Sen lisäksi olen huomannut, että hermoni eivät ehkä ole entisellään. Tai ehkä en ole aiemmin huomannut, että vaikka kuinka ajattelen vahvistavani positiivisesti hyviä käytöksiä, tulee niitä tahattomia tai jopa refleksinomaisia rankaisuja kuitenkin todella paljon yhden lenkin aikana. Mitä positiivista kouluttamista se nyt sitten on?

Saatanpa joskus hiukan hermostua, mutta onneksi tarkkailen itseäni melkoisesti ja huomaan kun oma toimintani on suoraan sanottuna aivan takapuo….sta. Minä nimittäin en ihan oikeasti hyväksy koirien huonoa kohtelua. Tiedän ihan tarkalleen koiralle pelkoa tai kipua tuottavien koulutusmenetelmien vaikutuksen niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähätäimellä. Silti kerta toisensa jälkeen huomaan kuinka vahingossa tuli pysäytettyä pentu taluttimella niin, että se ei varmasti tunnu mukavalle. Tai tuli estettyä pääsy jollekin hyvälle herkulle tai tuli muuten vain skitsoiltua. Ah, kuinka vajavainen olen ja kuinka epäjohdonmukaista taas on tämä meikäläisen toiminta.

Kriisistä valoon

Istun alas ja pohdin mitä voisin tehdä toisin. Olenko nyt itse joutunut siihen paljon puhuttuun negatiiviseen kierteeseen, jossa huomaan vain kaikki ikävät asiat pentuni käyttäytymisessä. Ehkäpä näin on. Mitä sille sitten voisi tehdä?

Analysoin tarkkaan Tillyn hyvinvoinnin osatekijät. Onko se terve? Pohdin Tillyn arkea ja mietin onko sillä riittävästi virikkeitä ja aktiviteetteja? Onko niitä liikaa? Nukkuuko pentuni riittävästi ja onko sen ravitsemushommelit kunnossa. Eletäänkö Tillyn kanssa niin, että oma toimintani on johdonmukaisesti täysin selkeää? Sellaista, että pentu oikeasti ymmärtää mitä toivon sen tekevän. Olenko ihan oikeasti opettanut ne asiat sille? Olenko yleistänyt kaikki opettamani käytökset ja olenko siedättänyt ne erilaisille häiriöille? Olenko toistanut käytöksiä riittävästi ja nimennyt eri käytökset johdonmukaisesti niin, että me molemmat ymmärrämme toisiamme? Onko koulutukseni ollut etenevää? Toisin sanoen, onko pentuni oppinut mitään?

Jaaa-a. Rehellisesti sanottuna, en tiedä. Uskoisin (niin kuin me kaikki koiranomistajat teemme), että Tillyn elämä on aika hyvässä jamassa. Koulutuksellisesti on varmasti paljon parannettavaa omalta osaltani ja voisin olla ahkerampikin. Voisin ottaa lenkille järeämmät aseet (paremmat herkut) ja tarjota myös erilaisia vahvisteita. Voisin viedä pentua enemmän yksinään ulos ja viettää sen kanssa laadukasta aikaa yhdessä.

Keskityn hyvään

Huomaan hyvät asiat Tillyn kanssa eläessä ja vahvistan niitä. Lenkillä käännän taas ajatukseni niihin ihaniin hetkiin, kun pentu toimii niin kuin toivon ja annan sen myös olla koira ja tehdä koirien juttuja. Lakkaan stressaamasta joka ikistä pieleen mennyyttä ohitusta tai jokaista nieltyä purkkaa tai pikaisesti ohimennessä närppäistyä ripulikakanpalaa.

Maailmaani ei kaada se, että Tilly kuin varkain pääseekin välillä vetämällä päämääräänsä, sillä eihän tämä elämä nyt mikään taistelu saa olla. Ehkä Tilly ei aina pysy neljällä jalalla maassa tervehtiessään muita ja ehkä se joskus jopa haukahtaakin. Jos se minun maailmani kaataa niin saapi sitten kaatuakin tuollainen pahainen.

Palaan takaisin alkuun, siihen selkeään olotilaan missä eläimen kouluttaminen on helppoa ja yksinkertaista. Ajoitus, kriteeri, vahvisteväli, motivaatio, terveys….. Ajoitus, kriteeri, vahvisteväli, motivaatio, terveys…… ajoitus, kriteeri, vahvisteväli, motivaatio, terveys…….. ja jos joku näistä tökkii niin kaikki muukin tökkii.

Ei se Sanna sen kummallisempaa ole, eikä sen tarvitse ollakaan. Vaikka on inhimillistä välillä olla ihan huono ihminen ja huono kouluttajana, niin joku roti siinäkin pitää olla minkälaista käyttätymistä eläintä kohtaan itseltään hyväksyy.

Muistan tämän silloinkin, kun joku muu on joutunut omien tunteidensa kanssa pulaan ja suuttuu omalle koiralleen lenkillä. On niin helppoa tuntea syvää paheksuntaa ja arvostella toista. Omalle kohdalle sattuessa tämä on vain inhimillistä ja sattuuhan sitä paremmissakin piireissä. Vai mitä?

Minulle ja kaikille samoissa mietteissä tuskaileville sanoisin että, tervetuloa takaisin positiiviseen kierteeseen!

T: Sanna

 

 

 

 

 

Terveiset pentulan reunalta

Kirjoitin tämän jutun pentulaatikon äärellä, kun pennut olivat vielä pieniä. En julkaissut sitä silloin, koska en jaksanut. Nyt kun on pari kuukautta kulunut pentujen kotiinlähdöstä ajattelin, että voisihan tämänkin saattaa loppuun ja kertoa teille muillekin minkälaisia tunteita ainakin tämä kasvattaja koki valvottuaan lukuisia öitä ja huolehtiessaan pennuista.

Meillä on pentuja

Hulluuksien hulluus iski minuun. Päätin jälleen, monista -ei enää ikinä- päätöksistä huolimatta, teettää Justiinalla pennut. No, tuossahan ne nyt ovat. Neliviikkoiset ylensyöneet, ylihoidetut ja huolletut pötköt. Nukkuvat tuulettimen edessä vatsat pullollaan.

Pennut syntyivät ajallaan ja erinomaisesti, sekä vikkelästi. Justiina-äiti ja minä, Kepo ja ihana miniä pakersimme maailmaan yhteensä 12 pentua. Yhdeksän elävää ja kolme kuollutta pentua. Tämä on aivan tavallista koirien kasvatuksessa. Se on niitä asioita, joista ei niin kovasti puhuta. Paljon iloa ja paljon surua yhdessä rytäkässä. Kun kaikkein eniten väsyttää valvottujen tuntien jälkeen pääsee kasvattajalta itku. Emä hoitaa ja nuolee pentujaan ja imettää niitä antaumuksella.

Paikat siivotaan ja pennut punnitaan ja pentulaatikosta pyyhitään roiskeet ja räiskeet. Ihana auvoisa pentuaika koittaa. Paitsi, että yksi pentu hiipuu. Ei syö, syö autettuna ja vääjäämättä alkaa kuivua, vaikka mitä tekisi ja sitten yöllä se alkaa kuolemaan. Eikä kuole, vaan se pitää viedä lopetettavaksi että se ei kärsisi. Paljon paljon surua.

Justiina lepää laatikossa ja kasvattaja makaa sellaisella lasten patjalla laatikon vieressä kuullakseen jokaikisen ininän. Ja näin vietetään päiviä ja öitä. Kivasti sujuu. Kaikki hyvin. Paitsi kasvattajalla, joka skitsoilee kaikesta mahdollisesta. Miksi tuo inisee, miksi kakka on löysää? Saavatko pennut tarpeeksi maitoa vai saavatko ne liikaa. Mitä jos tulee nisätulehdus emolle?

Kasvattaja siirtyy omaan sänkyyn nukkumaan, mutta sitä ennen haetaan kotiin vauvojen itkuhälytin. Muuten ei vaan voi nukkua.

Skitsot pahenevat

Mitä, jos tuon ulkoa sisälle jonkun kamalan bakteerin tai viruksen. Eikös tuokin koira lenkkipolun varrella köhähtänyt vähäsen? Kennelyskä. No niin, nyt kaikki saavat sen ja jokainen pentu kuolee. Tuossakin oli ripulikakka. Parvoa aivan varmasti ja taas sitä mennään. Huoli kasvaa ihan älyttömäksi, koska nukkuminen jää vähiin, kun yrittää suojella pentuja maailmalta ja sen pahuudelta.

Jokainen vieras käsketään ensin pesemään kädet ja joissakin tapauksissa myös jalat. Seurataan sosiaalista mediaa, että missä liikkuu mitäkin kamalaa tautia. Pelätään herpestä, vaikka rokotukset on otettu. Pelätään ja pelätään…..

Ihan vika tikki on käydä lukemassa jenkkiläisiä koirien kasvattamiseen liittyviä, todella informatiivisia ja hyviä fb-ryhmiä. Amerikka kun on iso maa, niin kaikkea kamalaa sattuu ja tapahtuu koko ajan ja niistä kirjoitellaan ja laitetaan kuvia. Jos ennen skitsokasvattaja skitsoili vain joistakin tietämistään kauheista sairauksista ja vaaroista, joita pennut kohtaavat elämänsä alussa, niin nyt saa kasvattaja uutta skitsoiltavaa ihan loputtomiin. Hypnotisoituneena hän seuraa toinen toistaan traagisempia tapahtumia toisella puolella maapalloa ja skitsoilu saa aivan uudet mittasuhteet.

Taikauskoa

Tiedäthän sen, kuinka ääneen ei saa sanoa juuri mitään positiivista, koska silloin kaikki alkaa mennä pieleen. Minä, mielestäni ihan järkevä ihminen syljeskelen tuon tuostakin vasemman olkapään yli ja koputtelen puuta rystyset hellinä.

Meillä menee oikein hyvin (thyi thyi thyi). Kaikki ovat olleet terveinä (kop kop kop) Pennut kasvavat hyvin (tekee salaisen sormienristimimerkin kahdella kädellä). Nekään eivät aina auta, mutta ei niitä voi jättää tekemättäkään. Jos ei tee, voi mitä tahansa sattua.

Minä päätin vastustaa taikauskoisia perinteitä, ja kerroin kuinka emo voi hyvin. Jätin taiat tekemättä ja kuinka ollakaan olimme seuraavana yönä emon ja pentujen kanssa eläinsairaalan päivystyksessä hakemassa emolle kalkkia. Tässä vaiheessa jo hiukan nauratti ajella hiljaisen Helsingin läpi pennut kantokassissa ja emo takaluukussa. (auton takaosassa siis, ei luukussa tietenkään) Missään ei näkynyt ristin sieluakaan. Näitä yöllisiä ajoreissuja on tullut aikaisempienkin pentueiden kanssa. Ne ovat jotenkin maagisia.

En edes ole taikauskoinen, oikeasti! Olen fiksu ja järkevä ihminen. 🙂

Kasvattajat

Kirjoitin tämän jutun siksi, että joskus (aika usein) kuulee sanottavan, kuinka kasvattajat rahan kiilto silmissään teettävät surutta pentueen toisensa jälkeen maailmaan. Minun on ihan pakko sanoa, että en tunne yhtään oikeaa kasvattajaa, joka ei kokisi kasvattamisen koko kirjoa iloineen ja suruineen voimaakkaasti. Tunnen vain niitä, jotka surevat kuolleita pentuja, jotka iloitsevat, jos kaikki sattuukin menemään hyvin. Niitä, jotka juoksevat yöllä eläinlääkärissä ja huolehtivat ja huolehtivat ja huolehtivat. Tunnen niitä, jotka laittavat koko sydämensä tähän hommaan.

Pennun kasvattaminen sellaiseksi, että se pärjää maailmassa, oli sille varattu minkälainen tulevaisuuden työ tahansa, on kova homma. Aika kuluu kuin siivillä ja vaikka kuinka tarjoaa pennuille virikettä, aktiviteettia, leikkiä, ravinto, hellää hoivaa ja stressitöntä vauva-aikaa, jää uudelle pennun ihmiselle vielä paljon tehtävää.

Aitauksessa kaikki hyvin (thyi thyi thyi, kop kop kop, zzz, zzz, zzz)

Aika kuluu nopeasti

Pennut ovat nyt jo yli neljä-viikkoisia pontevia tulevia pikku petoja. Hampaat iskeytyvät akillesjänteisiin kun aitausta siivotaan. Siellä aitauksessa viettää kasvattaja aikaa ihmetellen pentujen huikean nopeaa muuttumista pieniksi koiriksi. Voi, miksi ne eivät voi syntyä vähän valmiimpina ja kestävämpinä? Miksi niiden pitää olla niin herkkiä kaikelle mahdolliselle?

Justiinan fantastinen panos ja sen järkevä toiminta on ollut aivan upeaa seurattavaa. Se osaa olla pienille pennuilleen tarkalleen sellainen äiti kuin pitääkin. Kaiken se tekee vaistojensa mukaan ihan juuri oikein. Minä, ihminen olen niin törkeän avuton sen rinnalla.

Voisipa olla niin kuin koira, joka ei sure mennyttä eikä ainakaan tulevaa, vaan elää hetkessä ja osaa nauttia siitä. Se putsaa aitauksen, siivoaa pennut, imettää ja leikiskelee hiukan niiden kanssa. Sitten se lähtee omiin hommiin, eli lepäämään. Järkevää, eikö totta.

Kaikille niille, jotka haluavat kasvattaa pentueen, koska ne ovat niin suloisia ja karvaisia ja ihania on pakko kertoa, että se pentujen nuuskuttelu on hyvin hyvin pieni (vaikkakin ihana osa) tätä hommaa. Pääasiassa pentujen kasvattaja kulkee kädessään rätti ja ämpäri ja sen jälkeen hän tiskaa siivoaa ja imuroi ja desinfioi.

Jälkikirjoitus

Ei saatu parvoa ei herpestä eikä muitakaan tarttuvia kauheuksia. Yksi vatsatauti tuli ja siitä selvittiin oikein hyvin. Pennuilla ei ollut suu- tai kitalakihalkioita. Ei ylimääräisiä varpaita tai silmiä tai vesipäätä tai napatyrää tai juveniiliä pyodermaa. Kaikilla oli neljä jalkaa ja häntä. Ei tullut kuuroja eikä sokeita pentuja.

Emokaan ei sairastunut nisätulehdukseen eikä kohtutulehdukseen eikä mihinkään muuhunkaan tulehdukseen. Se ei maannut pentujen päällä eikä liiskannut niitä, kun silmä välttää. Edes ripulia se ei saanut.

On siis vallan järkevää todeta, että ehkäpä kaikista sihinöistä, sylkemisistä vasemman olkapään yli ja puunkoputteluista olikin jotain hyötyä. Tai sitten ei. Suurin osa kasvattajista tietää, että hommat hoituvat tietenkin vankalla tietämyksellä hygieniasta, koirien terveydenhoidosta, ravitsemuksesta ja genetiikasta ja loppu meneekin sitten sattuman piikkiin.

Sellaisena järkevänä hetkenään kasvattaja muistaa runon, joka on aika hyvä ohjenuora koko elämään.

”Maailma pyörii vaikka käännät sille selkää. Elä. Kuole. Avaruus ei sua pelkää.”

-tekijä tuntematon, mutta arvatenkin hyvin viisas ihminen.

Pennuntuoksuisin terveisin: Sanna, Justiina, Rauha ja kahdeksan mustaa makkaraa 🙂

 

 

 

Kohtuus ystävät, kohtuus

Taas on se aika ihmisen elämässä, kun koiranpentu kolkuttelee ovella ja aivoni alkavat pohdiskella pentuihin liittyviä asioita. Meidän Justiina-labradori odottaa pentuja. Pennunhoito-ohjeita päiväittäessä tulee mieleen niin paljon asioita, joita haluaisin kertoa niin uusille kuin vanhoillekin koiranomistajille. Päällimmäisenä se ajatus, että melkoinen myllerrys vallitsee koulutusohjemarkkinoilla. Mistä ihmeestä pennun ihminen tietää mitä tuon uuden tulokkaan kanssa pitää tehdä ja mitä ei?

Hirveä stressi

Ei ole tarkoitus, että uuden pennun tulo taloon aiheuttaa järjettömän stressin, kovat suorituspaineet ja hirmuisen uupumuksen. Luetaan kaikki mahdollinen mitä koirasta nyt ylipäätään voi lukea ja kaikista mahdollisista medioista. Seurataan pentukeskusteluja ja mietitään, että kuinka nyt tällaiseen onkaan ryhdytty. Mitä jos tulee eroahdistus, remmirähjä ja koko talon syövä hirviöpentu, joka puree niin riivatusti ja pelkää kaikkea mikä liikkuu. Kyllä tämän estämiseksi pitää tehdä kaikki mahdollinen. Mutta kuinka se tehdään ja minkälaisia kursseja pitää käydä ja miten ihmeessä tästä selvitään?

Mitä jos kuitenkin epäonnistun kouluttajana ja kaikki ihmiset arvostelevat koiraani. Mitä se kertoo minusta? Olenko täysin epäkelpoluuserikoirankansvattaja?

Otetaan iisisti

Pennun tulo taloon voi myöskin olla ihanaa aikaa. Kun kannat tuon pienen koiran alun kotiisi voi yhteinen ihana matka alkaa. Se alkaa parhaiten niin, että laitat jäitä hattuun ja otat rauhallisesti. Olet järjestänyt kodin sellaiseksi, että pentu saa tutkia, kokeilla, leikkiä, nukkua, syödä ja ennen kaikkea tuntea olonsa turvalliseksi. Voit rauhassa katsella pentuasi ja ihmetellä sitä. Sekin ihmettelee kaikkea ja tutkii uutta ympäristöään ja ihmisiään. On muistettava, että tuo otus on koiranpentu ja että se on ihan vauva.

Jos stressaat siitä, että pentu tekee kaikkea koiramaista, voit heittää hyvästit onnelle ja ilolle pennusta. Pikkuinen pentu kehittyy koiraksi, ei ihmiseksi. Se käyttäytyy kuten koira. Sillä ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä ihmisten kodeissa saa ja ei saa tehdä. Mikäli ihminen luo hirmuisen määrän sääntöjä, joita sitten pitää otsa kurtussa valvoa ja vahtia, että koira ei vain ikinä tee mitää kiellettyä, niin onko se nyt sitten kivaa?

Koiranpennun puuhat ovat kaikki vähän sellaisia ihmisten maailmaan sopimattomia. Ne tutustuvat ympäristöönsä suullaan ja maistelevat yhtä ja toista, sellaistakin joka ei ole välttämättä turvallista. Niissä putkahtelee esiin kaikenlaisia metsästykseen ja ruuanhankintaan liittyviä käytöksiä, joille ne eivät itse voi mitään. Ne kaivavat, haukkuvat, murisevat, ajavat takaa lentäviä lehtiä ja pikkulintuja ja lahkeita ja ovat järjettömän kiinnostuneita ihan kaikesta mitä maa päällään kantaa. Näin pitää ollakin.

Koiranpennut leikkivät. Ne leikkivät paljon. Tämäkin on ihan sisäsyntyistä niille ja hyvin hyvin tarpeellista kehityksen kannalta. Ihmisten ja koiranpennun leikit ovat aika erilaisia keskenään ja tästä seuraa helposti hankaluutta. Pennun hampaat ovat terävät ja ihmisen iho on melko herkkä ja menee rikki helposti.

Kulttuuria pennuille

Niitäkin ihmisiä on, jotka ilmoittavat, että meillä koiralla ei ole asiaa sänkyyn, sohvalle, keittiöön, kammariin, kainaloon, matoille eikä oikein mihinkään. Meillä koira ei kerjää, eikä saa makupaloja eikä saa katsoakaan ihmiseen kun se syö. Pitää kulkea kauniisti lyhyellä taluttimella, eikä saa vilkuilla toisia koiria, kissoja, hiiriä, eikä etenkään lintuja.

Sitten on meitä, joiden itsetunto kestää oikein mainiosti sen, että koira saa tehdä, olla ja elää ja että me kaksi lajia pärjäämme oikein hyvin keskenämme ilman mitään kilpailua mistään. Me tiedämme, että koira, jolla on mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä ja ihmisiinsä voi paremmin kuin alistettu lajitoverinsa. Symbioosissa eläminen jonkun toisen lajin kanssa on parhaimmillaan vuorovaikutteista ja antoisaa.

Koirat ovat sosiaalisesti niin joustavaa porukkaa, että ne mukautuvat ihan kaikenlaisiin olosuhteisiin, koska niiden on hengissä pysyäkseen pakko tehdä niin. Jos olet kovin dominoiva ja pelottava ja katsot että koira kukkoilee kaikissa tilanteissa, niin sellaisen koiran sitten saat.

Vaan jos suhtaudut koiraan, kuten mihin tahansa eläimeen, jolle opetetaan ihmismaailman säännöt palkitsemalla ja ohjaamalla nätisti oikeaan, saat sellaisen koiran. Ethän sinä nyt mitään taisteuluparia halunnut vaan, kivan kaverin elämää rikastuttamaan.

Överit

Kaikessa voidaan vetää överiksi. Se on kai ihmisille kovin tyypillistä. Halutaan tehdä kaikki oikein ja tehdään ihan liikaa. Aletaan opettamaan hulluna pennulle kaikkea ja pelätään kuollakseen, että siitä tulee seuraava Donald Trump ja jopa itse Hitlerin Aatu, jos ei jatkuvasti olla komentelemassa pentua ja vahtimassa ettei se nyt vaan tee mitään väärää. Ei tule, mutta sekaisin se raasu menee meidän hössöttämisestä. Se on faktaa.

Jos yhtään lohduttaa niin kerron, että sellaista ihmistä ei ole vielä syntynytkään, joka osaa koiranpennun kanssa tehdä kaiken juuri oikein. Virheitä sattuu ja se on elämää.

Vaikka ihminen olisikin hyvin perehtynyt koirien käyttätymiseen ja oppimiseen niin övereitä tulee aina silloin tällöin vedettyä. Stressataan sitä kuuluisaa sisäsiisteyttä ja kiikutetaan pentua ulos tuon tuostakin ja aiheutetaan pennulle turhaa stressiä tässäkin asiassa. Stressataan ruokintaa ja terveysasioita. Järjestetään liikaa virikkeitä ja aktivoidaan pentua ihan liikaa. Vähempikin piisaa.

Pohditaan ulkoiluja ja toisten koirien tapaamisia ja ollaan näistäkin niin kovin huolissaan. Pitääkö moikata vai eikö ja jos, niin mitä kamalaa siitä sitten seuraakaan? Eihän ulkoilu voi olla pelkkää hihnaharjoitusta. Kehittyvä pentu tarvitsee harjoitusta liikkumiseen erilaisissa paikoissa ja erilaisilla pinnoilla. Se haluaa kiipeillä kivillä ja kannoilla ja välillä se nyt vaan tömpsähtäää sieltä alas. Oppiakseen, että ei ehkä kannata liian korkealta hypellä.

Kohtuuden ylistys

Mitä se sellainen on. Se on sitä, että et joka hetki kun olet valveilla kyttää pentuparkaa. Anna sen olla myös rauhassa ja puuhailla omiaan. Kun menet pennun kanssa ulos, niin anna sen tutkia, haistella, yrittää ja erehtyä. Se on sitä oppimista parhaimmillaan.

Älä ylisuojele, älä jatkuvasti kouluta, älä puutu kaikkeen. Anna pennun itse kokeilla, miten koppakuoriainen toimii tai miltä vesi tuntuu tai minkälaiselta hiekka tuntuu varpaiden välissä. Anna pennun haistella, katsella ja kuunnella. Anna sen tutustua maailmaan sellaiseen tahtiin kuin se haluaa.

Jos kaikki on hyvin, niin anna olla. Silloin ei ole pakko kaivaa naksutinta ja namuja esille. Joskus voi vaan olla. Ei ole edes pakko sanoa, että hyvä! Voihan olemisen sietämätön keveys.

Opettele seuraamaan pennun eleitä. Milloin sitä pelotta ja koska se on tyytyväinen. Katsele sitä, kun se puuhailee ja ota vaikka itse oppia siitä, millä innolla ja uteliaisuudella se maailma tutkii. Pienelle pennulle ei minusta kannata niin kovin hurjia aktivointisessioita järjestää. Uusi ihmeellinen maailma tarjoaa lemmikkikoiranpennulle usein ihan riittävästi sulateltavaa. Kohtuudella.

Aikaa on

Vaikka lemmikkinä eläminen vaatii paljon erilaisia taitoja, joita pennulle pitää opettaa tulisi näiden oppimishetkien olla lyhyitä. Määrä ei tässä asiassa korvaa laatua. Hihnakävelyt, luoksetulot, luopumiset, istumiset, maahanmenot, käsittelyt ja kaikki tärkeät asiat ehtii kyllä opettaa vaikka ei koko ajan pennun kanssa häärääkään.

Jotta opetus sitten olisi järkevää ja etenevää ja kaikin puolin kaikille mukavaa, on kaikista tärkeintä mielestäni se, että ihminen opettelee opettamaan koiranpentuaan oikein. Tällöin jää aikaa sille yhdessä oleilulle, levolle ja ennen kaikkea pennun terveelle kehitykselle.

Kun valitset koulutuskurssia, pentuleikkikoulua, pentueskaria, perustaidotkunniaan-kurssia valitset tietenkin sellaisen, missä sinulle opetetaan kouluttamisen tekniikkaa. Näin voit parhaiten sitten itse opettaa pentuasi. Kaikessa rauhassa.

Pysäytä aika ja nauti hetkestä pennun kanssa. Pissalätäköt eivät karkaa mihinkään. 🙂

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jaxuhali remmirähjien ihmisille

Eipä ole Parannuksen Tehneen Koiran- majatalossa ruuhkaa, kun remmirähinästä puhutaan. Koira haukkuu ja karavaani kulkee, ei haukkuva koira haavaa tee ja haukkuisit itsekin, jos olisit koira. Mutta miten haukkumisesta onkin tullut sellainen elämää kamalampi juttu? Olemmehan ottaneet lemmikiksemme eläimen joka ääntelee haukkumalla. Itse asiassa ystävät, meillä on alunperin koira siksi, että se haukullaan on pitänyt tunkeilijat loitolla ja ilmoittanut ihmisille siitä, että joku on tulossa.

Käsittelemme tässä kirjoituksessa hihnassa ulkona tapahtuvaa haukkumista, jota myös rähinäksi kutsutaan. Remmirähinä on tämän aikakauden ehdottomasti suurin synti. Vaikka tiedämme, että koirat haukkuvat monesta eri syystä, niputetaan kaikki haukku samaan sarjaan. Kaikki haukkuminen on rähinää ja sellaista ei enää suvaita ollenkaan. Vaikka koira haukullaan kutsuisi toista leikkimään tai hiukan availisi muuten ääntään saa se osakseen toruja. Haukkuja, etten sanoisi.

Kaupungit ovat täynnä lemmikkikoiria, joita tavanomaisen ihmisrytmin mukaan ulkoilutetaan aamulla, päivällä ja illalla. Yleensä siis samaan aikaan kaupungin katuja ja puistoja tallailee yhtä aikaa hurja määrä erilaisia, eri-ikäsiä ja erikokoisia tassuttelijoita ihmisineen. Ohitellaan, kiilaillaan, pissitään saman puun runkoon ja jatketaan matkaa. Välillä vähän päästellään ääniä, kuka minkäkin syyn vuoksi, josta seuraa ihmisen toru ja poru. Tämä on usein kovin stressaavaa kaikille. Niin koirille kuin taluttajillekin.

Rähinäpainajainen

Joskus, melko usein hihnarähisijän ja hänen ulkoiluttajansa elämä muuttuu todella hankalaksi. Rähiseminen nolottaa todella paljon ja ulkoiluista muodostuu pikkuhiljaa ihan kamala painajainen. Kohta ei enää huvita koiran kanssa ulos lähteäkään. On koiria, jotka haukkuvat muita koiria. On niitä jotka flippaavat mistä tahansa liikkuvasta ärsykkeestä ja on niitä, jotka todella kävisivät kimppuun, jos pääsisivät. Syitä remmissä haukkumiseen on yhtä monta kuin on koiriakin.

Pienen koiran remmirähinä on tietenkin ihmissilmään paljon pienempää, mutta omistajan silmissä se voi todella olla suuri ongelma. Ison koira tempoilu ja rähjääminen hihnassa onkin jo paljon näyttävämpää. Koiraa voi joutua pitelemään kaksin käsin, joskus jopa kolminkin.

Jos koira stressaantuu kaikista matkan varrella olevista ärsykkeistä, niin mitä tapahtuu koiran ihmiselle? Kun ongelma pahenee, herkistyy ihminen rähjäämiselle ja reagoi yhä voimakkaammin. Turhautuu ja suuttuu. Ihminen alkaa kulkea ulkona päätään pyöritellen ja yrittää huomata ennen koiraa kaikki mahdolliset ärsykkeet. Kiristää hihnaa, ennakoi jatkuvasti tilanteita ja piiloutuu kiven koloon koiransa kanssa. Ninjailee, pakenee, vaihtaa suuntaa, jojoilee, hihkuu, huutaa, tanssii ja heittelee voltteja. Ulkoilusta voi tulla kovin raskasta, eikä tällainen yhteiselo koiran kanssa tullut edes mieleen kun koiraa oli hankkimassa elämäänsä.

Säälivät katseet seuraavat

Remmirähjän omistajasta saattaa tuntua siltä, että koko ympäristö paheksuu häntä ja hänen koiraansa. Säälivät katseet tai omahyväinen mulkoilu tuntuvat niskassa ja mieli on maassa. Usein joku vähän kommentoikin rähisijän käytöstä. Annetaan koulutusohjeita tai sitten vaan viisaasti tokaistaan, että ”kouluta koirasi”. Ihmetellään, että miksi remmirähjän omistaja ei sano koiralleen mitään? Ei tee mitään.

Koirattomat ohikulkijat hyppivät sivuun ja kirjoittavat kaupunkinsa facebook-sivuille paheksuvia kirjoituksia aggressiivisesta koirasta. Heilläkin saattaa olla koulutusohje jos toinenkin takataskussaan. Koiran haukkuminen nyt vaan on paheksuttavaa. Hyvä tottelevainen koira ei hauku.

Hirmu hyvältä tuntuu se, kun oman koiran kanssa ohittaa rähjääjän. Voi siinä sitten rinta rottingilla pullistella ja mulkoilla rähisijän omistajaa ja vähän säälivästi katsoa perään. Samalla voi vaikka näyttää, kuinka läheltä uskaltaa rähisijän ohittaa ja oma koira se vaan pysyy hanskassa. Voi myös jupista siitä, kuinka rähisijän omistaja aivan väärin laittaa koiransa istumaan tien sivuun. Eihän sellainen nyt sovi.

Aika paljon on yritetty tehdä kaikkea

Monet rähisijöiden ihmiset ovat ihan varmasti tehneet paljon töitä koiriensa kanssa. On vähän niin kuin pakosta jouduttu opiskelemaan sitä koiran opettamista. On haettu apua ja on luettu yksi jos toinenkin koirakirja. On käyty kursseilla ja ohiteltu yhteisharjoituksissa ja tehty paljon töitä. Aina ei toisen koiran yllättävä ohittaminen kuitenkaan onnistu ja juuri sillä hetkellä saatu rakentava, ”kouluta koirasi” palaute, voi vaikuttaa musertavasti. Moniko tulee ajatelleeksi, että saattaa omalla käytöksellään toista koiran omistajaa kohtaan romahduttaa kaiken jo tehdyn työn. Aiheuttaa todella pahaa mieltä ja pilata kaiken mitä tähän asti on tehty.

On sellaisiakin remmirähjän omistajia, jotka tyytyvät joka ikinen kerta vuodesta toiseen nyppäämään koiraa taluttimesta ja huutamaan sille. Vuodesta toiseen ja ohituksesta toiseen. Heitä se ei tunnu mitenkään haittaavan. Koira ei opi olemaan hiljaa ja ihminen on tottunut tähän kaavan niin, että häntä se ei häiritse mitenkään. Vai voisiko olla niin, että tilanne tuntuu hänestäkin tosi ikävälle, eikä hänelläkään ole riittävästi työkaluja koiran tunnetilan muuttamiseksi. Jotenkin ihmeellisesti, se että koiraa komentaa rähinätilanteessa tuntuu olevan ohikulkijoiden mielestä hyväksyttävämpää kuin se, että yrittää ruokapalkkiolla opettaa koiraa sietämään ohittelevat ärsykkeet. Ihmeellinen maailma.

Paheksujille tiedoksi

Niille, joilla ei ole hihnassa rähjäävää koiraa voisin kertoa, että mieti pariin kertaan ennen kuin niin kovasti paheksut. Hihnan toisessa päässä saattaa olla ihminen, joka jännittää jo pelkkää uloslähtöä koiran kanssa. Hänelle on voinut sattua ja tapahtua ikäviä asioita koiransa kanssa ja joka kerta ulos lähtiessään hän joutuu keräämään itsensä ja rohkaistua lähtemään lenkille.

Pulssi kohoaa ja olo on ikävä. Jännittää jo seuraava mutka ja se mitä sieltä putkahtaa. Hiki nousee otsalle ja sieltähän se ensimmäinen ohitettava jo tuleekin. Ja hän tulee suoraan kohti. Mihinkään ei pääse väistämään, kun pitäisi auttaa omaa koiraa selviämään. Ja rähinähän siitä sitten tulee. Rähinäkallen omistaja jatkaa pettyneenä matkaa ja pää pyörii ja aistit ovat valppaana, sillä hänen pitää yrittää havaita jo seuraava uhkaava tilanne. Ei ole kovinkaan mukavaa sellainen ulkoilu. Eikä paljoa auta se ”kouluta koirasi” tokaisu tähän. Eihän?

Rähisijän omistajasta tuntuu pahalta ja vaikka häntä kuinka kehoitetaan ottamaan rennosti ei se nyt vaan niin helppoa olekaan. Tarvitaan paljon paljon onnistuineita ohituksia ja selkeää etenemistä koulutuksessa, jotta taluttajan tunnetila muuttuu. Aivoissa on siitä huolimatta aina muistikuva hankalista ajoista ja ympäristön skannaaminen ja ylitarkkana oleminen on jo niin siellä selkäytimessä, että siitä on melkein mahdotonta päästä eroon.

Voidaan siis vain kuvitella miltä koirasta tuntuu, kun se stressaantuu joka lenkillä vähintääkin yhtä paljon kuin ihmisensä. Pelkäävää koiraa on ihan yhtä mahdotonta käskeä olemaan pelkäämättä, kuin hänen omistajaansakin. Myös sitä koiraa, joka turhautuu taluttimessa tai sitä, joka kokee mitä tahansa uhkaa ohitellessaan muita koiria, ei ihan niin vaan opeteta lopettamaan sitä rähjäämistä. Sehän on vain näkyvä oire siitä, mitä koirassa tapahtuu sisällä. Aika harvassa ovat ne remmirähjät, jotka vaan ihan huvikseen haukkua louskuttavat. Kai niitäkin on.

Nokka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä

Sinulle remmirähjän omistaja haluaisin sanoa, että emme me kaikki paheksu ja arvostele. Jotkut meistä ymmärtävät oikein hyvin teidän tilanteenne ja me yritämme auttaa tekemällä teidän ohitukset helpommaksi. Joskus se ohimennen väläytytetty hymy onkin ihan vaan hymy, joka on tarkoitettu kannustavaksi.

Jotkut meistä väistävät sivuun ja yrittävät helpottaa koirasi tilannetta kääntämällä omat koira niin, että ne on helpompi ohittaa. Näin toimivat usein ne, joilla on joskus ollut elämää suurempi rähisijä, jota ei osattu kouluttaa hiljaiseksi.

Voidaan myös kysyä, että miksi käytös, joka on lajille tyypillinen on niin nolo? Jos yritettäisiin suhtautua koiran haukkuun vähän suvaitsevaisemmin. Sehän on meille informaatiota siitä, miltä koirasta tuntuu.

Haukkuminen on yksi ääni muiden äänien joukossa. Se ei todellisuudessa ole niin kauheaa kuin miltä se itsestä joskus tuntuu. Ja ne säälivät tai paheksuvat katseet, nekin voivat johtua jostakin ihan muusta kuin sinun koirasi haukkumisesta. Helppo sanoa, toteat ja olet ihan oikeassa.

• Mikä tämä on?
• Koira.
• Oikein. Mitä koira sanoo?
• Hau hau!

 

Tsemppiterveisin: Sanna ja koirat

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lassie, tuo nykyajan ongelmavyyhti

Esitietolomake

Koiran nimi: Lassie

Rotu: pitkäkarvainen skotlanninpaimenkoira

Sukupuoli: narttu

Ikä: ei tietoa, kenties 80-vuotta

Terveys: Oikein hyvä. Välillä vähän ontuu.

Kuvaile käytösongelmaa omin sanoin:

Heippa hei!

Täällä kirjoittelee Timmy. Olen 13-vuotias poika täältä Texasista ja minulla on koira nimeltä Lassie. Se on skotlanninpaimenkoira oikein hyvältä kasvattajalta. Lassie on kodinvaihtaja ja on ollut jo monella omistajalla ennen minua. Minulle sanottiin, että Lassie on maailman viisain ja kiltein koira. Kerrottiin, että jokainen ihminen haluaa tällaisen koiran. Minäpä luulen, että meitä on huijattu. Meillä on muutama ongelma, joihin toivoisin apua.

Lassie on kamalan läheisriippuvainen. Se könyää aivan jatkuvasti ympärilläni ja nuolee naamaa ja piipittää ihan koko ajan. Se on kamalan rasittavaa. Edes vessaan ei pääse ilman koiraa ja jos se jää oven taakse niin se haukkuu, piipittää ja raapii ovea, niin että maali irtoaa.

Lassiella on eroahdistus. Kotiin se ei jää yksin, vaan avaa kaikki ovet. Jos sen jättää aitaukseen niin se kiipeää yli tai kaivautuu ali ja tulee perässä vaikka maailman ääriin. En pääse kouluunkaan ilman sitä. Siellä se odottaa koulun pihalla, vaikka olen teljennyt sen sisälle ja laittanut piikkilankaa, ketjuja ja munalukkoja kaikkiin oviin. Tämä alkaa olemaan hiukan rasittavaa ja ehkä vähän noloakin.

Kerrankin se oli eksyksissä erämaassa ja seurasi minua. Tällä reissulla se oli tapellut mm. puuman ja jonkun petolinnun kanssa. Se jouduttiin pelastamaan joesta ja lopulta erässä kylässä se vietiin eläinlääkärille, koska se oli ihan lopen uupunut ja arvaa vaan minkälainen lasku siitäkin sitten tuli? Ja arvaa vaan hävettikö? En taida kehdata enää liikkua sen kanssa ihmisten ilmoilla.

 

Lassie tykkää minusta, mutta sillä on tapana pureskella kaikkia, jotka vähänkin juttelevat minulle. Se haukkuu kovasti vieraille ja murisee ja irvistelee hurjana. Mistähän tämäkin johtuu? Se on hyvin epäluuloinen vieraita kohtaan, mutta jos se jostakin kaverista tykkää, niin silloin se hyppii vasten, piipittää ja nuolee naamaa, eikä osaa käyttäytyä ollenkaan.

Taluttimessa Lassieta ei voi pitää. Se kulkeekin aina vapaana ja ihan aina se karkaa jonnekin. Joko se menee pelastamaan jonkun pulassa olevan ihmisen tai eläimen tai sitten se haistaa jotain vaarallista. Ja sitten se taas haukkuu kovasti. Ja piipittää. Se loputon piipitys häiritsee varmasti kaikkein eniten.

Meillä on tuo luoksetulokutsu varmaan kärsinyt jonkinlaisen inflaation. Lassieeeeee, Lassieee, ja se tulee jos sitä huvittaa. Yleensä ei.

Tämän koiran kanssa on hirmuisen hankalaa elää. Saisittekohan kitkettyä siitä ainakin nyt tuon eroahdistuksen, läheisriippuvaisuuden, karkailun ja haukkumisen? Eikä haittaisi, jos Lassie suostuisi olemaan taluttimessa ja lopettaisi ihmisten uhkailemisen ja niille murisemisen. Ja jos tuolle loputtomalle piipittämiselle vielä voisi tehdä jotakin. Se käy hermoille aivan erityisen paljon.

Muutenhan se on melkoisen mukava koira. On kivaa kun joku tarvitsee minua ja on mukavaa kun se opettaa minulle matikkaa ja kieliä ja lämmittää jalkojani kylminä öinä.

Lassie käy tosiaan aina noilla omilla retkillään ja aina se tulee likaisena ja ontuen kotiin. Tämäkin alkaa käydä kukkarolle.

Onneksi Lassie palaa kuitenkin aina kotiin.

Terveisin, Timmy

 

Väärin! Ihan väärin!

Onko tuttua? Saatko kuulla tai lukea tekeväsi kaiken koiran kanssa ihan väärin? Julkaisitko koirastasi kuvan sosiaalisessa mediassa ja sait kuulla, että koira istuu tai seisoo väärin? Sillä on väärät varusteet päällä ja se on ehdottomasti aivan liian lihava. Kuvasta näkee ihan selvästi, että koirasi asenne on ihan väärä ja sen kintutkin ovat väärät. Kuvasta voi myös päätellä, että lattioillasi on väärät matot ja ruokakuppi, joka oikealla näkyy on väärä. Koirat eivät tarvitse kuppeja ja jos tarvitsevatkin niin vain keskiviikkoisin ja torstaisin.

Kävelitkö kadulla koiran kanssa ja vastaan tuleva henkilö huomautti, että väärin! Koirasi on väärällä puolella katua. Sillä on aivan vääränlainen talutin ja sen lisäksi se on aivan liian kiinnostunut siitä mitä on taskussasi. Sehän suorastaan kerjää. Ja se on väärin! Vai satuitko kiristämään talutinta juuri väärässä kohdassa? Kulkiko koirasi väärässä paikassa ja haisteliko se väärää tolppaa?

Ohitiko toisen koirakon? Teit senkin kuitenkin ihan väärin! Menittekö liian läheltä ohi vai kiersittekö liian kaukaa? Olitko niin totaalisen hölmö, että laitoitkin koirasi istumaan vai käännyittekö ympäri ja lähditte toiseen suuntaan? Palkitsitko tuossa tilanteessa koiraasi vasemmalla vai oikealla kädellä? No samapa se, teit kuitenkin kaiken ihan väärin?

On ihan väärin hankkia ylipäätään koiraa tähän maailman tilanteeseen. Jos menit tekemään sen mokan, niin otit kuitenkin väärän rodun edustajan. Jos et ottanut rotukoiraa, niin otit sitten sekarotuisen piskin ja sekin on ihan väärin. Otitko rescue-koiran. Väärin! Kasvattajaltakaan ei voi koiraa ottaa, sillä ne kaikki teettävät pentuja pelkkä rahankiilto silmissään ja naittavat kaikki omat koiransa ristiin rastiin, eivätkä ymmärrä kasvattamisesta hölökäsen pölähtävää.

Haluatko harrastuskoiran? Väärin! Käyttökoiran? Väärin! Käytät koiraasi kuitenkin vain pihalla pissalla. Otit siis vain pelkän lemmikkikoiran. Sekin on väärin, sillä eihän se nyt pelkkänä lemmikkinä voi olla tyytyväinen. Perheenjäsen. Höpöli höps. Koiran paikka perheessä on…. kyllä sinä tiedät. Sekin tosin on ihan väärin.

No koska sinulla nyt on se pentu siellä kotona, niin menitkö pöljä sen kanssa koirakouluun? Etkö mennyt koirakouluun? Menitkö niille kamalille maksullisille kursseille, jossa nyhdetään pennunomistajalta viimeisetkin roposet ja opetetaan pentuja ihan väärin?

Vai menitkö paikalliseen harrastuskerhoon oppimaan koirankoulutusta. Ne nyt ei ainakaan osaa mitään, koska opettavat koiria ihan väärin. Eipä tuosta teidän rekusta muutenkaan taida mitään tulla. Se on väärin sosiaalistettu, väärään aikaan luovutettu ja ihan vääristä vanhemmista ja väärältä paikkakunnalta kotoisin.

Palkitsetko koiraasi hyvästä käytöksestä? Väärin! Palkitset kuitenkin väärällä palkkiolla. Ruualla? Väärin. Et missään tapauksessa löydä sellaista ruokapalkkiota, joka olisi hyvä ja terveellinen ja sen lisäksi vielä oikea. Kaupan hyllyt notkuvat aivan vääränlaisia herkkupaloja. Älä käytä niitä! Leluilla ja leikillä. Aivan väärin! Eihän koiran palkitsemisessa tarvita kuin rapsu ja kiitos ja sekin on kovin väärin.

Ajoitat palkkiosi väärin, opetat vääriä käytöksiä väärin ja väärin menee tuo seuraamiskuviokin. Väärin hypätty ja väärin pujoteltu, väärin tehty paikallapysyminen ja tuo kauhea luoksetulo- se se vasta väärin menikin? Nolla pistettä.

Koiraasi on koulutettu väärin. Se on perheen keskipiste tai sitä ei huomioida tarpeeksi. Se ei pääse riittävästi ulos ja sitä ulkoilutetaan liikaa. Se nukkuu väärässä paikassa ja väärään aikaan eikä sille koskaan kerrota, että se tekee kaiken aina väärin. Teillä on huono suhde, oli se millainen tahansa. Turha inttää vastaan. Siksi teillä on nyt käytösongelma. Siksi, että teet kaiken väärin.

On aivan sama mitä koirallesi syötät. Se on kuitenkin väärää ruokaa, eikä sillä koira pysy hengissä. Nappulaa, raakaa, luita, kotona valmistettua, kiinasta tuotua, puolasta rahdattua, kotimaista tai Marsista lennätettyä. Väärin!

On myös aivan mahdotonta omistaa juuri sopivassa kunnossa oleva koira. Se on vääjäämättä liian lihava ja liian laiha. Sillä on huono turkki ja vääränlainen kampaus. Sillä on liian pitkät kynnet ja ne on aina leikattu ihan väärin.

Ihminen ei mitenkään pysty myöskään hoidattamaan koiraansa millään eläinlääkärillä, koska ne ovat kaikki ihan vääränlaisia. Liian isoja ja liian pieniä. Liian kalliita ja aivan liian ahneita. Hoidatat koiraa aivan liikaa ja aivan liian vähän. Et maksa tarpeeksi tai maksat liikaa, koska sinulla on vakuutukset väärässä paikassa.

Tuntuuko tutulta? Väärin!

Tiedän, että tämä kirjoituskin on väärin kirjoitettu. Teksti on liian pitkä ja siinä on liikaa toistoa. Se on siis tehty ihan väärin. Olisihan ihan mahtavaa, jos kukaan ei omistaisi yhtään koiraa ja kaikki osaisivat kirjoittaa asiallisia blogi-kirjoituksia. Ei tarvitsisi koskaan kertoa kenellekään, missä menee väärin.

Raikkain syysterveisin: Sanna ja Rauha ja Justiina

 

 

 

 

 

 

 

Haluaisinko olla oma koirani?

Tänään pohdiskelin omaa koiranpitoani. Minkälainen omistaja olen? Miten hoidan koirieni hyvinvointia? Kuinka koulutan? Minkälaisen elämän koirani haluaisivat vai ovatko nuo tyytväisiä oloonsa?

Mitä haluaisin muuttaa omassa toiminnassani? Minkälainen omistaja haluaisin olla? Luulenko vain osaavani ja osaanko todella? Mitä koirani toivoisivat?

Tarpeet tulevat täytettyä

Mitä niitä nyt onkaan? Käydä ulkona pissalla ja kakalla. Saada kävellä lenkkejä ulkona ja haistella ympäristön ihania tuoksuja. Ja myös niitä kamalia ja kiihdyttäviä ja jopa huumaavia tuoksuja. Saada juosta ja leikkiä ja mennä uimaan.

Saada riittävästi ruokaa ja juomaa. Niin, että olo on hyvä. Ettei turhaa stressiä nälästä tule. Eikä janosta. Pitää saada myös etsiä ruokaa. Hakea saalista. Saada kokea erilaisia tunteita, pääasiassa hyviä, mutta myös jännitystä.

Saada levätä mukavalla paikalla. Ihan rauhassa. Ja saada nukkua yöllä mamman kainalossa, jos niin sattuu huvittamaan.

Nämä osaan kyllä hoitaa. Ainakin näin kuvittelisin. Olen erityisen perehtynyt koirien hyvinvointiin ja siihen, mitä niiden tulisi saada tehdä, jotta ne voisivat hyvin. Ja siksi tunnen usein hyvin huonoa omaatuntoa. Voisinhan olla vielä paljon enemmän koirieni kanssa. Voisin viedä niitä useammin uimaan ja metsäretkelle. Minä olen kuitenkin vain kaupunkilaisihminen, enkä uskalla metsään yksinäni mennä. Eksyisin ja joutuisin suonsilmäkkeeseen tai hukkuisin metsälampeen.

Saavat tyytyä siihen mitä on tarjolla. Pieniä metsänpahaisia kaupungin keskellä. Meillä on kuitenkin muuta virikettä. Hirmuinen määrä koiria kiinnostavia tuoksuja. Hirmuinen määrä tuoksuviestejä jätettynä ihan joka paikkaan. Siitä voi seurata mediaähky. Se on kovin yleistä kaupunkilaiskoirien keskuudessa.

Kyselemme netissä erilaisilta palstoilta, kuinka kauan kukakin koiransa kanssa ulkoilee ja kuinka pitkiä matkoja? Vastaajat ilmoittavat lenkkeilevänsä ainakin 5 kertaa päivässä ja 20 km kerrallaan vähintään. Sitten siellä jotkut vähän ihmettelevät sitä, että kuinka vuorokauden tunnit tuohon riittävät. Ja syystäkin. Tarvitseeko koira tosiaan  aivan mahdottomia lenkkejä ja lukemattomia tunteja ulkoilua päivässä? Kuinka huono koiranomistaja oikein olen?

Kukaan ei oikeasti voi sanoa, miten kauan koiria pitää lenkkeilyttää ja kävelyttää ja leikittää ja vaikkapa laulattaa. Huono omatunto meitä koiranomistajia seuraa joka tapauksessa. Jatkuvasti.

Ravintoa

Oletko potenut huonoa omaatuntoa siitä, mitä koirillesi syötät? Minäkin olen. Tottakai. Ei riitä se, että kokee itsensä huonoksi, kun syöttää koiralleen kuivamuonaa (vaikkakin oikein hyvänlaatuista sellaista) vaan vieläpä siitä että koirani ovat, lihavia, laihoja, sopivia ja milloin mitäkin.

Nappulan laadusta en enää pode huonoa omaatuntoa. Tiedän, että noin niin kuin suurinpiirtein suurin osa nappuloista pitää koiran hyvin hengissä. En välitä niin siitäkään, että en käytä koirille tarkoitettuja lihatarjouksia hyväkseni, vaan ihan reilusti ostan ”ihmislihaa” kaupan tiskiltä.

Meillä myös harvemmin pureskellaan luita, niitä voisin kyllä lisätä koirieni ruokavalioon. Oikein hyvät lihaisat luut ovat sotkuisia ja olisi hyvä jos niitä voisi syödä ulkona. Niistä voi kilteimillekin koirille tulla riitaa. No, me tyydymme sitten ihan vaan johonkin säälittäviin kiinalaisiin nahkarulliin. Niistä ei ainakaan tule ripaskat lattialle ja oksut karvalankamatoille. Voitte vaan arvata tuleeko tästä huono omatunto?

En niin kovasti virikkeistä koiriani erilaisilla labyrinttikupeilla, vaan ihan reilusti heitän nappulat kuppiin, vettä päälle ja siitä sitten koirien kitaan. En piilota napuja nukkamattoon enkä aktivointileluihin. Apua, kuinka paljon kaikkea ihan oikeastikin voisi tehdä.

Mutta minä heittelen nappuloita nurmikkoon ja mustikanvarpujen väliin. Kylvän pitkälle hiotulla ranneliikkeellä nappuloita laajalle alueelle. Tässä olen mestari. Ja sitten koira saavat niitä etsiä. Se on niistä hauskaa (kai) ja ihan varmasti se ainakin vähän niitä virikkeistää. Tosin poden sitten huonoa omaatuntoa siitä, että taas tuli annettua liikaa herkkuja ja koirat lihoavat.

Koulutusta

Tämän minä osaan. Vai osaanko kuitenkaan? Koulutanko liikaa vai liian vähän? Koulutanko oikein vai väärin? Olenko aina ja kaikkialla se johdonmukainen, taitava ja asiansa osaava kouluttaja. No, en todellakaan. Huono omatunto riivaa tässäkin asiassa.

Koulutan liian vähän, siihen nähden kuinka paljon enemmän voisin tehdä. Jätän hommat usein kesken ja keksin jotain kivempaa. Teen hutaistuja suunnitelmia ja haaveilen kouluttavani sitä sun tätä, mutta en sitten kuitenkaan pääse alkua pidemmälle. Haittaako se koiriani? Ei varmaankaan. Koulutan käyttämällä hyviä vahvisteita ja koska kuitenkin aina jotakin räpellän, saavat ne aika paljon herkkujakin. Koirillenihan on aivan sama mitä ne milloinkin joutuvat tekemään, kunhan vain en liikoja vaadi. Enhän minä nyt mitään kummoisia yritäkään. Kierimisiä, pyörimisiä, hyörimisiä ja niitä tavallisia, istu, maahan ja anna käsi-juttuja. Kyllä te tiedätte.

Arkiset asiat opetan. Kauniisti hihnassa kävelemisen ja luoksetulemisen ja autosta ulos tulemisen ja sivistyneesti toisten ohittamisen ja luopumisen ja odottamisen ja….kyllähän minä aika paljon teenkin. Ja sitten vahvistelen niitä osattuja asioita, jotta eivät sammu.

Rodusta riippuen koirat tarvitsevat vähän erilaisia aktiviteetteja. Voit harrastaa jotakin rodulle tyypillistä harrastusmuotoa, joka on ihan varmasti kympin arvoista koirasi mielestä. Ellet sitten ihan överiksi vedä ja verenmaku suussa harrasta. Vaikka onhan varmaan sellaisiakin koiria, joista veren maku suussa harrastaminen on hurjan ihanaa.

Minä valitsen harrastelun. Haistelua, temppujen tekemistä, minkä tahansa etsimistä jne.. ilman paineita ja koiran iloksi. Se, kuinka ja kuinka paljon on asia, jota on vaikea tietää. Aina kai voisi tehdä ainakin paremmin ja paremmin ja paremmin…

Olenko aina järkevä ja iloinen?

Voiko keski-ikäinen naisihminen olla aina järkevä ja iloinen? Voiko kukaan olla aina johdonmukainen ja sellainen, että koskaan ei pala pinna ihan jostakin turhasta? Hah hah hah! Sellaisina päivinä kun maailma muutenkin on kamala ja kaikki ottaa pattiin, olen varmaankin koirieni silmissä todella erikoisesti käyttäytyvä ja suorastaan omituinen. Ehkä jopa pelottava.

Kun nukuttaa huonosti ja stressi riivaa ja sitten väsyneenä ja kettuuntuneena menet lenkille ja joka jumalan mutkan takaa tulee joku ärsyttävä rakki räkyttämään, niin ole siinä sitten rakentava ja rauhallinen ja kaikille ystävällinen hyvät käytöstavat omaava keski-ikäinen nainen. Ole!

Minä soimaan itseäni tästä kovin ja olen kyllä oppinut pitämään mölyt mahassani aika hyvin. Joskus en onnistu ja samalla saattaa tulla omille koirillekin kimmahdettua syyttä suotta. Tästä se huono omatunto vasta tuleekin.

Kuitenkin väitän kehittyneeni valtavasti ja useimmiten meillä on ulkona mukavaa. Murheet unohtuvat ja kaikenlaiset kivat koiramaisuudet piristävät ihmeellisesti. Minkäkohän arvosanan saisin tästä koiriltani? Ehkä seiskan.

Koirilleni antaisin kuitenkin kympin tästä. Ne nimittäin tekevät juuri niin kuin ne pystyvät. Ne kun eivä oikein käskystä osaa lopettaa pelkäämistä, kiihtymistä, suuttumusta tai muuta voimakasta tunnetilaa. Mistä tämän tiedän? No vaikkapa siitä, että ihmisetkään eivät tähän pysty. Ainakaan itse en pysty. Näyttäkää minulle se ihminen joka pystyy rauhoittumaan Kehä- ykkösen liikenneruuhkassa matkalla kotiin työstä, liikenne seisoo ja kova kiire riivaa ja on nälkäkin. Ja sitten pitää lähteä koirien kanssa lenkille ja Tessu onkin jo ripuloinut siihen parhaalle matolle. Nyt et raivostu! No en sitten. Heh heh!

Yritän parhaani ja enemmänkin

Niin teet sinäkin. Suurin osa meistä koiranomistajista haluaa koiriensa parasta ja pyrkii hoitamaan niitä niin hyvin kuin osaavat. Toivomme, että valitsemamme ravinto on koiralle hyvää ja toivomme että sen saamat virikkeet ja aktiviteetit riittävät. Hoidamme terveyttä ja sairautta ja yritämme kasvattaa koiristamme  mukavia lemmikkejä. Teemme oikeastaan paljon enemmän kuin pitäisi. Minä olen varma siitä, että tavallinen suomalainen kotikoira on varsin tyytyväinen elämäänsä. Huomaamme varmasti, jos jokin asia ei ole kunnossa, sillä tarkkailemme lemmikkejämme jatkuvasti.  Viimeistään kun jotakin selkeää merkkiä hyvinvoinnin huononemisesta ilmenee, reagoimme siihen kyllä. Silti meitä huono omatunto riivaa ja vaanii joka nurkan takana. Luulen, että se on useimmiten ihan turhaa.

Sanomattakin on selvää, että et haluaisi olla sellaisen ihmisen koira, joka huutaa, repii taluttimesta, kuristaa ja säikyttelee sinua jatkuvasti. Et haluaisi olla sellaisen ihmisen koira, jonka pinna pettää joka tilanteessa ja joka vaatii sinulta asioita joita et osaa tai käskee sinua kielellä jota et ymmärrä.

Minä haluaisin sellaisen ihmisen itselleni, joka on rohkea, ystävällinen ja selkeä. Sellaisen joka auttaa kun apua tarvitaan ja ohjaa tekemään oikeita ratkaisuja. Ihmisen, joka edes pyrkii ymmärtämään puhumaani outoa kieltä.

Minkä arvosanan sinä saisit koiraltasi? Haluatko olla kympin omistaja vai riittääkö sinulle se seiska? Haluaisitko sinä olla oma koirasi?

Ihanaa kesänjatkoa toivottavat: Sanna, Rauha ja Justiina 🙂

 

 

 

 

Muistoissamme Helmi

Mietin pitkään, mikä oli Helmin teema elämässä vaikka juttuhan oli ihan päivänselvä. Ruoka, ruoka se oli, joka Helmin tiellä piti. Helmi söi hyvin vielä sairaanakin. Helmi oli aina valmis syömään. Aina.

Helmi oli jo pienenä kovin iso ja vahva koiranpentu. Muistan tavanneeni Helmin ensikerran niin, että se ahmi sisarustensa ruokia seisten kaikki neljä jalkaa ruokakupeissa. Helmin pentueessa oli 4 tyttöpentua, joista Helmi arvatenkin oli se isoin ja paksuin. Sen minä halusin. Ajattelin, että meillä sillä olisi hyvä olla.

Ja niin Helmi tuli meille Nellin, Nalan ja Zeldan kaveriksi. Se ui elämäämme silloin, kun kaikki lapset vielä asuivat kotona kotona ja kiirettä piti aamusta iltaan. Niinpä äsken etsiessämme sen pentukuvia huomasimme, että niitä ei ole kovinkaan paljoa. Jollakin vanhalla kovalevyllä jossakin niitä varmasti on.

Helmistä muistan pentuna hyvin sen, kun sen kaveripiiriä piti rajoittaa. Leikkiä ei voinut kuin paljon isompien kanssa, sillä sillä oli tapana heitellä muita koiria leikkiessään. Se oli vähän sellainen taikajuomapataan pudonnut maailman vahvin labradori. Aikamoinen kiusanhenkikin se oli. Mutta noin vuoden vanhana Helmi rauhoittui ja siitä tuli kovin sivistynyt koira. Paitsi ruuan suhteen. Helmi oli ihmeellisen painava aina ja jo pentuna ihmettelin sitä, kuinka se voikin painaa noin paljon. Se ei ollut paksu, se oli vain painava.

Helmi nuorena tyttönä. Kuva: Eva Vilamo

Harmiton ja ihana

Kirjoitin joskus meidän Nelli-koirasta ja sen kommelluksista, joita oli todella paljon. Helmi ei jättänyt sellaista jälkeä elämästään. Se ei kommelluksilla komeillut, vaan sillä että se oli hyvin hyvin harmiton ja ystävällinen koira. Ja vaikka se painoikin n 40 kg, ei sen kanssa ollut koskaan minkäänlaisia ongelmia.

Anteeksi, nyt valehtelen. Oli sillä pari pelkoa. Helmi ei pitänyt hyönteisistä ja riitelyä se pelkäsi. Meni aina sen vihaisen ihmisen syliin tai kiertyi niskaan rauhoittelemaan. Helmi rauhoitti talon, sillä eihän kukaan halua riidellä jos koira siitä ei pidä. Vai mitä?

Joskus Helmi nappasi tiskipöydältä syötävää, mutta sitäkin sattui aika harvoin. Kerran muistan, että kokonainen leipä hyökkäsi Helmi paran kimppuun ja sen joutui sitten väkisinkin syömään, vaikka ei mieli tehnytkään. Viimeisen kerran kun tomaatti (joista Helmi erityisesti piti) loikkasi pöydältä sen kitaan ja Helmi tapansa mukaan meni makuuhuoneen patjalle sitä syömään, suljin portin, jotta se saa rauhassa pureksia aarrettaan.

Mummi hoitaa lapsenlapsiaan

Helmi oli ihmeellinen äiti pennuilleen. Se oli hellä ja hyvä ja imetti niin kovin mielellään. Järjesteli pennut riiviin, putsasi, siisti ja laittoi nukkumaan, kunkin vuorollaan. Pennut ja ruoka, siinä olivat Helmin kaksi kovaa tässä maailmassa. Silloin kun oikeita pentuja ei ollut hoidettavaksi, se kuvitteli niitä itselleen. Aina samat oudot tyypit valtasivat pedin. Unkka Kumiankka ja kumppanit, vuodesta toiseen. Unkka hukkui johonkin matkan varrelle. Ehkä se rakastettiin rikki. Leikkipentujaan se kuljetti sitten keittiöön ruuanhakuretkelle ja usein saikin jotain.

Pennusta asti oli Helmillä tiivis kontakti ihmisiin. Sitä oli niin helppo opettaa ja se kasvoikin ehkä hiukan kieroksi, kun se seurasi vasemmalla puolella ihmistä tillittäen. Sille todella piti opettaa vihje sille, että se sai mennä omiin hommiin. Omiin hommiin, sanottiin ja näytettiin tyhjiä käsiä. Sitten se meni haistelemaan. Hassu eläin. Harvinainen ongelma.

Lempeä iso musta

Helmi ei koskaan joutunut kärhämään kenenkään kanssa. Se osasi puhua hienosti koiraa ja rauhoitti eleillään hankalimmankin ärisijän. Se myös auttoi monia koiria pääsemään mustien koirien peloistaan. Lastensa se antoi purra ja kiusata itseään ja se oli loputtoman kärsivällinen pentujensa kanssa. Kuulin yhden kerran kun se ärähti pennulle. Justiinalle, joka vielä 5kk vanhana pyrki mumminsa nisille. Siihen yhteen ärähdykseen loppui imetys.

Lapsenlapset Justiina ja Bowie

Aivan äskettäin se tapasi uudet lapsenlapsensa ja voi kuinka se ilahtui tästä kauheasta laumasta. Oli onnensa kukkuloilla vallan. Ja Aapoon, meidän ensimmäiseen ihmislapsenlapseen se ihastui ikihyviksi. Tuumasi varmaan, että osaisi hoitaa tämänkin nisäkäsvauvan ja tekisi sen kovin mielellään.

Helmi oli hyvin terve koira. Se kävi eläinlääkärissä kerran jonkun syyn vuoksi mitä en nyt äkkiä muista. Toki rokotuksilla käytiin ja terveystarkastukset tehtiin, mutta muuten sen kanssa ei tarvinnut terveyden puolesta huolehtia. Sellainen oli Helmi.

Ja sitten yhtäkkiä se sairastui. Juuri kun olin kehunut jollekin, kuinka hienossa kunnossa se oli. Ei mitään vaivaa. Ja sitten se sairastui. Oksensi muutaman kerran. Ja äkkiä se olikin todella sairas ja sitten sitä ei enää ollutkaan. Niin se meni. Suru on valtava. Me kaikki kaipaamme Helmiä ihan järjettömästi, sillä vaikka se ei pitänyt itsestään koskaan meteliä niin sen olemus oli kovin vahvasti läsnä koko ajan.

Suru tuli niin äkkiä, että kukaan ei osannut siihen valmistautua. Vanhan koiran kanssa sitä osaa jo ajatella että se ei siinä ikuisesti ole, mutta Helmi ei ollut vanha. Se ei ollut vanhus. Se oli terve mummo, joka jaksoi ulkoilla, käydä puistossa, lenkkeillä ja olla mukana kuvioissa. Ehkä se halusi lähteä ”saappaat jalassa”.

Maan päällä tallustelevat ne 12 lasta, 33 lastenlasta ja vielä lapsenlapsenlapsetkin, joten Helmin reissu täällä ei todellakaan ollut turha.

Siellä jossain ne nyt ovat. Nelli, Nala, Zelda ja Helmi. Yhdessä jälleen. Me täällä yritetään pärjätä ja vaikka Rauha ja Justiina aluksi olivat hiukan hämmentyneitä Helmin lähdöstä, niin ne pärjäävät kyllä. Itsestäni en niin tiedä. Ehkä ajan kanssa tällainen normaali elämä ilman montaa koiraa alkaa sujumaan. En tiedä. Ikävä on.

Sen sinulle Helmi haluaisin sanoa, että olit maailman paras koira ja toivon, että sinulla oli meillä hyvä olla, niin kuin silloin alussa sovittiin.