Kirjoitin tämän jutun pentulaatikon äärellä, kun pennut olivat vielä pieniä. En julkaissut sitä silloin, koska en jaksanut. Nyt kun on pari kuukautta kulunut pentujen kotiinlähdöstä ajattelin, että voisihan tämänkin saattaa loppuun ja kertoa teille muillekin minkälaisia tunteita ainakin tämä kasvattaja koki valvottuaan lukuisia öitä ja huolehtiessaan pennuista.

Meillä on pentuja

Hulluuksien hulluus iski minuun. Päätin jälleen, monista -ei enää ikinä- päätöksistä huolimatta, teettää Justiinalla pennut. No, tuossahan ne nyt ovat. Neliviikkoiset ylensyöneet, ylihoidetut ja huolletut pötköt. Nukkuvat tuulettimen edessä vatsat pullollaan.

Pennut syntyivät ajallaan ja erinomaisesti, sekä vikkelästi. Justiina-äiti ja minä, Kepo ja ihana miniä pakersimme maailmaan yhteensä 12 pentua. Yhdeksän elävää ja kolme kuollutta pentua. Tämä on aivan tavallista koirien kasvatuksessa. Se on niitä asioita, joista ei niin kovasti puhuta. Paljon iloa ja paljon surua yhdessä rytäkässä. Kun kaikkein eniten väsyttää valvottujen tuntien jälkeen pääsee kasvattajalta itku. Emä hoitaa ja nuolee pentujaan ja imettää niitä antaumuksella.

Paikat siivotaan ja pennut punnitaan ja pentulaatikosta pyyhitään roiskeet ja räiskeet. Ihana auvoisa pentuaika koittaa. Paitsi, että yksi pentu hiipuu. Ei syö, syö autettuna ja vääjäämättä alkaa kuivua, vaikka mitä tekisi ja sitten yöllä se alkaa kuolemaan. Eikä kuole, vaan se pitää viedä lopetettavaksi että se ei kärsisi. Paljon paljon surua.

Justiina lepää laatikossa ja kasvattaja makaa sellaisella lasten patjalla laatikon vieressä kuullakseen jokaikisen ininän. Ja näin vietetään päiviä ja öitä. Kivasti sujuu. Kaikki hyvin. Paitsi kasvattajalla, joka skitsoilee kaikesta mahdollisesta. Miksi tuo inisee, miksi kakka on löysää? Saavatko pennut tarpeeksi maitoa vai saavatko ne liikaa. Mitä jos tulee nisätulehdus emolle?

Kasvattaja siirtyy omaan sänkyyn nukkumaan, mutta sitä ennen haetaan kotiin vauvojen itkuhälytin. Muuten ei vaan voi nukkua.

Skitsot pahenevat

Mitä, jos tuon ulkoa sisälle jonkun kamalan bakteerin tai viruksen. Eikös tuokin koira lenkkipolun varrella köhähtänyt vähäsen? Kennelyskä. No niin, nyt kaikki saavat sen ja jokainen pentu kuolee. Tuossakin oli ripulikakka. Parvoa aivan varmasti ja taas sitä mennään. Huoli kasvaa ihan älyttömäksi, koska nukkuminen jää vähiin, kun yrittää suojella pentuja maailmalta ja sen pahuudelta.

Jokainen vieras käsketään ensin pesemään kädet ja joissakin tapauksissa myös jalat. Seurataan sosiaalista mediaa, että missä liikkuu mitäkin kamalaa tautia. Pelätään herpestä, vaikka rokotukset on otettu. Pelätään ja pelätään…..

Ihan vika tikki on käydä lukemassa jenkkiläisiä koirien kasvattamiseen liittyviä, todella informatiivisia ja hyviä fb-ryhmiä. Amerikka kun on iso maa, niin kaikkea kamalaa sattuu ja tapahtuu koko ajan ja niistä kirjoitellaan ja laitetaan kuvia. Jos ennen skitsokasvattaja skitsoili vain joistakin tietämistään kauheista sairauksista ja vaaroista, joita pennut kohtaavat elämänsä alussa, niin nyt saa kasvattaja uutta skitsoiltavaa ihan loputtomiin. Hypnotisoituneena hän seuraa toinen toistaan traagisempia tapahtumia toisella puolella maapalloa ja skitsoilu saa aivan uudet mittasuhteet.

Taikauskoa

Tiedäthän sen, kuinka ääneen ei saa sanoa juuri mitään positiivista, koska silloin kaikki alkaa mennä pieleen. Minä, mielestäni ihan järkevä ihminen syljeskelen tuon tuostakin vasemman olkapään yli ja koputtelen puuta rystyset hellinä.

Meillä menee oikein hyvin (thyi thyi thyi). Kaikki ovat olleet terveinä (kop kop kop) Pennut kasvavat hyvin (tekee salaisen sormienristimimerkin kahdella kädellä). Nekään eivät aina auta, mutta ei niitä voi jättää tekemättäkään. Jos ei tee, voi mitä tahansa sattua.

Minä päätin vastustaa taikauskoisia perinteitä, ja kerroin kuinka emo voi hyvin. Jätin taiat tekemättä ja kuinka ollakaan olimme seuraavana yönä emon ja pentujen kanssa eläinsairaalan päivystyksessä hakemassa emolle kalkkia. Tässä vaiheessa jo hiukan nauratti ajella hiljaisen Helsingin läpi pennut kantokassissa ja emo takaluukussa. (auton takaosassa siis, ei luukussa tietenkään) Missään ei näkynyt ristin sieluakaan. Näitä yöllisiä ajoreissuja on tullut aikaisempienkin pentueiden kanssa. Ne ovat jotenkin maagisia.

En edes ole taikauskoinen, oikeasti! Olen fiksu ja järkevä ihminen. 🙂

Kasvattajat

Kirjoitin tämän jutun siksi, että joskus (aika usein) kuulee sanottavan, kuinka kasvattajat rahan kiilto silmissään teettävät surutta pentueen toisensa jälkeen maailmaan. Minun on ihan pakko sanoa, että en tunne yhtään oikeaa kasvattajaa, joka ei kokisi kasvattamisen koko kirjoa iloineen ja suruineen voimaakkaasti. Tunnen vain niitä, jotka surevat kuolleita pentuja, jotka iloitsevat, jos kaikki sattuukin menemään hyvin. Niitä, jotka juoksevat yöllä eläinlääkärissä ja huolehtivat ja huolehtivat ja huolehtivat. Tunnen niitä, jotka laittavat koko sydämensä tähän hommaan.

Pennun kasvattaminen sellaiseksi, että se pärjää maailmassa, oli sille varattu minkälainen tulevaisuuden työ tahansa, on kova homma. Aika kuluu kuin siivillä ja vaikka kuinka tarjoaa pennuille virikettä, aktiviteettia, leikkiä, ravinto, hellää hoivaa ja stressitöntä vauva-aikaa, jää uudelle pennun ihmiselle vielä paljon tehtävää.

Aitauksessa kaikki hyvin (thyi thyi thyi, kop kop kop, zzz, zzz, zzz)

Aika kuluu nopeasti

Pennut ovat nyt jo yli neljä-viikkoisia pontevia tulevia pikku petoja. Hampaat iskeytyvät akillesjänteisiin kun aitausta siivotaan. Siellä aitauksessa viettää kasvattaja aikaa ihmetellen pentujen huikean nopeaa muuttumista pieniksi koiriksi. Voi, miksi ne eivät voi syntyä vähän valmiimpina ja kestävämpinä? Miksi niiden pitää olla niin herkkiä kaikelle mahdolliselle?

Justiinan fantastinen panos ja sen järkevä toiminta on ollut aivan upeaa seurattavaa. Se osaa olla pienille pennuilleen tarkalleen sellainen äiti kuin pitääkin. Kaiken se tekee vaistojensa mukaan ihan juuri oikein. Minä, ihminen olen niin törkeän avuton sen rinnalla.

Voisipa olla niin kuin koira, joka ei sure mennyttä eikä ainakaan tulevaa, vaan elää hetkessä ja osaa nauttia siitä. Se putsaa aitauksen, siivoaa pennut, imettää ja leikiskelee hiukan niiden kanssa. Sitten se lähtee omiin hommiin, eli lepäämään. Järkevää, eikö totta.

Kaikille niille, jotka haluavat kasvattaa pentueen, koska ne ovat niin suloisia ja karvaisia ja ihania on pakko kertoa, että se pentujen nuuskuttelu on hyvin hyvin pieni (vaikkakin ihana osa) tätä hommaa. Pääasiassa pentujen kasvattaja kulkee kädessään rätti ja ämpäri ja sen jälkeen hän tiskaa siivoaa ja imuroi ja desinfioi.

Jälkikirjoitus

Ei saatu parvoa ei herpestä eikä muitakaan tarttuvia kauheuksia. Yksi vatsatauti tuli ja siitä selvittiin oikein hyvin. Pennuilla ei ollut suu- tai kitalakihalkioita. Ei ylimääräisiä varpaita tai silmiä tai vesipäätä tai napatyrää tai juveniiliä pyodermaa. Kaikilla oli neljä jalkaa ja häntä. Ei tullut kuuroja eikä sokeita pentuja.

Emokaan ei sairastunut nisätulehdukseen eikä kohtutulehdukseen eikä mihinkään muuhunkaan tulehdukseen. Se ei maannut pentujen päällä eikä liiskannut niitä, kun silmä välttää. Edes ripulia se ei saanut.

On siis vallan järkevää todeta, että ehkäpä kaikista sihinöistä, sylkemisistä vasemman olkapään yli ja puunkoputteluista olikin jotain hyötyä. Tai sitten ei. Suurin osa kasvattajista tietää, että hommat hoituvat tietenkin vankalla tietämyksellä hygieniasta, koirien terveydenhoidosta, ravitsemuksesta ja genetiikasta ja loppu meneekin sitten sattuman piikkiin.

Sellaisena järkevänä hetkenään kasvattaja muistaa runon, joka on aika hyvä ohjenuora koko elämään.

”Maailma pyörii vaikka käännät sille selkää. Elä. Kuole. Avaruus ei sua pelkää.”

-tekijä tuntematon, mutta arvatenkin hyvin viisas ihminen.

Pennuntuoksuisin terveisin: Sanna, Justiina, Rauha ja kahdeksan mustaa makkaraa 🙂