Koiran näkökulma

Olisipa mukavaa olla yhden päivän ajan koirana. Saisin tietää erään asian, joka minua koiraihmisenä ja kouluttajana kovasti askarruttaa. Minkälaisen maailman koira näkee?

Miltä minä näytän koirien silmissä? Miltä näyttää rantamaisema tai kaupunkivilinä? Mitä koira näkee, kun se säikähtää jotakin uutta asiaa? Miltä saaliin pakeneminen näyttää?

Koirakirjat kuvailevat toki ensisivuillaan yleensä sitä, että koiran näkökenttä on laajempi kuin ihmisen. Se on paljonkin laajempi. Tämähän tarkoittaa sitä, että koira näkee päätään kääntämättä sivullaan tapahtuvia asiaoita. Niitä, joita me ihmiset emme näe.

Koirakirjat myös kertovat, että koira näkee huonommin kuin ihminen. Tämäkin on tiedetty kauan. Paitsi, että illalla ja pimeässä koira näkee paremmin. Ennen myös ajateltiin, että koira on värisokea. Nykyään tiedetään, että koira näkee kyllä maailman väreissä. Värit eivät toki ole samanlaiset kuin ihmisten näkemät kirkkaat värit.

Minulle ei luonnollisestikaan riitä se tieto, että koira ensisijainen aisti on hajuaisti ja silmät vain täydentävät sen aistimaailmaa. Minä haluan tietää miltä koiran maailma näyttää. Koiraltahan ei voi tätä kysyä, eikä varmuutta saada varmaan koskaan, mutta pohdiskelu ei ole kiellettyä.

Minusta Alexandra Horowitzin kirjoittama kirja Koiran Silmin (Gummerus 2011) kertoo erityisen mainiosti ja ymmärrettävästi siitä, mitä koira näkee, haistaa ja ymmärtää. Tästä innostuneena aloin todella pohtimaan sitä, mikä on se olennaisin ero ihmisen ja koiran näkemässä maailmassa.

Silmäthän ovat tietysti kehittyneet sen mukaan eri eläimillä, mikä on niiden selviytymisen kannalta tärkeää. Koiralle on tärkeää nähdä saaliseläin tai lähestyvä uhka. Siksi se erottaa liikkeen niin paljon paremmin kuin omistajansa. Koiran ja ihmisen silmä eroavat myös siinä, että koira ei näe tarkasti eteensä. Siinä, kun me töllöttelemme toisiamme kasvoihin lähietäisyydellä, ei koira näe ainakaan selkeästi. Se voi olla näkemättä nenänsä edessä olevaa esinettä kokonaan.

Mutta ehkä suurin ero ei olekaan se että maailman värit näyttäytyvät erilaisina. Onhan meillä värisokeita ihmisiäkin. Minusta suurin ero on siinä, että koirat näkevät maailman nopeammin kuin ihmiset. Kirjassa tähän on pitkä selitys ja jos kiinnostuit aiheesta, niin lue kirja.

Tämä antaa ihan uudenlaisen näkökulman koko ihmisen ja koiran väliseen vuorovaikutukseen. Koira näkee hiukan enemmän ja hiukan nopeammin, mikä taas tarkoittaisi sitä, että meidän tekemisemme näyttävät koirasta aina vähän hitailta.

Tämä selittäisi osin myös sitä, miksi koira reagoi ärsykkeisiin niin kovin paljon nopeammin kuin ihminen. Tämä myös pistää pohtimaan koirien välistä kommunikaatiota ja sitä miksi me emme erota koirien nopeita eleitä kovin hyvin, ja miksi toinen koira reagoi meille näkymättömiin koirienvälisiin signaaleihin, vaikka me emme nähneet mitään.

Oppiiko koira viestimään kehonkielellä meille niin, että hitainkin ymmärtää mitä koiralla on asiaa? Vähän niin kuin suomalainen matkustaisi ulkomaille ja yrittäisi suomeksi hyvin hitaasti tilata sitä SINAPPIA makkaraansa. S-I-N-A-P-P-I-A! Minusta tuntuu, että koirat ihan tosissaan yrittävät.

Koirien toisilleen ja myös meille ihmisille kerrotut kehon viestit ovat koirien leikkiessä korostuneen selkeitä. Normaali kommunikointi tapahtuu niin nopeasti, että ihmissilmä ei välttämättä sitä näe. Jos olet joskus videoinut koiria ja katsonut tuotosta hidastettuna huomaat kuinka valtavasti koira elehtii ja kuinka pieniä eleet ovat. Näitä meidän pitäsi pystyä lukemaan. Kielen lipaisut, silmien räpyttelyt, nopeat hännän asentojen muutokset tai ihan koko kehossa tapahtuvat asiat kyllä kertovat meille tarkalleen, miltä koirastasi tuntuu. Tarvitaan vain nopeammin toimiva silmä.

Kun olin lapsi minuun teki valtavan vaikutuksen se, että joku kertoi siitä miksi on mahdotonta pyydystää kärpänen käsin. Sillähän on miljoona silmää ja se näkee liikkeesi ikään kuin hidastettuna. Vaikka koiran ja ihmisen ero nopeudessa ei ole suinkaan näin suuri, niin kyllähän sen vaikuttaa kouluttamiseen. Ajoitukseen ennen kaikkea!

Palkkion ajoitushan on se ihan olennainen asia kun koulutamme koiraa. Melkein jokainen on jo kuullut ehdollisesta vahvisteesta, jota käytetään koiran käytöksen muokkaamiseen, sillä se parantaa ihmisen mahdollisuuksia ehtiä palkitsemaan koiraa juuri oikea-aikaisesti. Silloin kun käytös tapahtuu. Mutta riittääkö se? Miten koira näkee palkitsemistilanteen?

Ehdollinen vahvistehan on usein (ei aina) signaali, jonka eläin kuulee. Naksaus, kehusana tai vaikkapa äännähdys. Samalla me kuitenkin teemme paljon asioita, jotka koira havaitsee silmillään. Paljon nopeammin kuin luulemmekaan ja se näkee enemmän kuin tiedämmekään. Naksuttimen painaminen peukalolla, toisen käden laittaminen taskuun ja sitten jopa sen että palkkiokäsi lähtee liikkeelle, antaa koiralle palkkion ja laskeutuu takaisin vartalonvierelle. Tästä näkökulmasta käsin ei ole lainkaan ihme, että koira oppii myös niitä ei toivottuja käytöksiä. Vahingossa.

Myös se, että koira sitten nopeasti oppii ne kehon signaalit, jotka edeltävät tulevaa vihjettä tietylle käytökselle selittyy näppärästi tällä teorialla. Eikö? Emmehän toki ole aina tietoisia siitä miten elehdimme vaikka kuinka yrittäisimme.

Olen puhunut tässä koirasta ihan niin kuin ne kaikki näkisivät samalla tavalla. Silmien sijainti päässä muuttaa koiran näkökenttää. On rotuja ja koiria, joilla silmät sijaitsevat pään sivuilla ja on koiria joiden silmät sijaitsevat enemmän lähekkäin. Onhan niiden näkökentän laajuus varmasi jo erilainen.

Horowtzin kirjassa myös kerrotaan, että eri roduilla on eroja myös verkkokalvon rakenteessa. Hänen kirjansa mukaan lyhytkuonoiset koirat näkevät paremmin suoraan edessään olevia asioita, kun taas esim. pidempikuonoisilla noutajilla on laajempi näkökenttä. Tämä ei siis selity pelkästään silmien sijainnilla päässä.

Koska eri koirien verkkokalvon rakenne poikkeaa toisistaan, näkevät ne maailman erilaisena. Tämähän avaa sitten taas ihan uusia ikkunoita etenkin koirien kanssa työskenteleville ihmisille. Se, että koirat näkevät eri asioita muuttaa varmastikin niiden käyttäytymistä. Ei siis voidakaan sanoa, että kaikki koirat ryntäävät liikkuvan saaliin perään. Jotkut eivät tätä liikkuvaa saalista kovin hyvin havaitse.

Ihan vaan esimerkkinä tilanteesta, jossa vaikkapa mopsia yritetään saada innostumaan juoksemaan pallon perään, eikä koiraa voisi vähempää kiinnostaa. Ja vaikka ihan Premackin teorian mukaan koiraa yritettäisiin ruokapalkkion saada innostumaan pallosta, voi innostumattomuuteen löytyä syy siitä, että koira ei havaitse moista singottua esinettä näkökentässään. 🙂

Jos yrittäisi hahmottaa koiran näkemään maailmaa vaikka polvenkorkuisen ja pitkäkuonoisen koiran näkökulmasta voisin kuvitella sen olevan vaikkapa tällaisen: Näkisin ympäristön aika alhaalta, joten kiinnittäisin huomiotani varmaankin paksuihin puunrunkoihin ja lyhtypylväiden alaosiin. Näkisin vastaan tulevia liikkuvia jalkoja ja valtavan korkeita jatkeita niille.

Maailmani olisi sävyltään sellainen kuin juuri hämärän koittaessa, värit haalistuvat ja maailma litistyy hiukan. Sivuillani viuhuvat pikkulinnut ja äkkiä jokin nopea vilahtaa jossakin kauempana. Joku liikkuu jatkuvasti ympäristössäni.

En näe tassujani ja saatan kompastuakin keppiin. Vastaan tuleva valtava ihminen pysähtyy, kumartuu ja tunkee ison päänsä kiinni kuonooni, jolloin en tarkkaan näe häntä.

Vierelläni kulkee kaksi jalkaa ja joudun kurottamaan kaulaani ja päätäni nähdäkseni hänen silmänsä ja kasvojensa ilmeet. Välillä iso käsi lähestyy hitaasti ja taputtaa päätäni. Pam pam pam. Hitaasti hän laittaa käden taskuun ja ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen käsi tulee taskusta, lähestyy kuonoani ja tunkee makupalan suuhuni.

No, jokainen voi itse kuvitella oman koiramaailmansa. Mutta mielestäni on tärkeää tietää, että koira ei näe maailmaa niin kuin sinä tai minä. Vaikka enhän tiedä sitäkään, kuinka sinä tämän maailman näet.

Tätä pohtiessani olen tutustunut mielenkiintoisiin uusiin asioihin silmistä, valoa prosessoivista soluista, erilaillla rakentuneiden silmien havaitsemista välketaajuuksista ja vaikka mistä jännittävästä, joka taas avaa uusia näkökulmia koiraan lajina. Ajattelin ryhtyä harjoittamaan koirien eleiden tarkkailua yhä enemmän ja toivon että silmäni oppisivat havaitsemaan niitä nopeimpiakin eleitä ja ilmeitä, joilla koirani yrittää kanssani kommunikoida.

Lisäksi on varmasti syytä harjoitella omaa koulutustekniikkaa ja yrittää siinäkin tulla nopeammaksi ja täsmällisemmäksi. Tämä auttaisi koiraani oppimaan asiota yhä helpommin ja nopeammin.

Edelleen tovoisin voivani nähdä maailman yhden päivän ajan koirani silmin.

T: Sanna

Kikkakakkosiako?

Apua! Mitä teen kun koirani riekkuu hihnassa, hyppii vasten, haukkuu toisille koirille, murisee luustaan, pelkää palomiehiä, varastelee sukkia, karkaa autosta, jahtaa pikkuoravia, tappelee toisten koirien kanssa, pyörii ulosteessa, ei anna leikata kynsiä, nipistelee ihmisiä ja tietenkin vetää hihnassa?

Jos on selvinnyt koiranpennun kanssa vuoden ikään ja vähän siitä yli, alkaa näkyä hyvinkin minkälainen koira on tullut kasvatettua. Näin koen itsekin Rauhan kanssa. Onhan vuotias labradori vielä aika teini, mutta nyt ne tehdyt ja tekemättömät asiat alkavat näkyä. Ne hyvät ja sitten myöskin ne ei niin hyvät käytökset.

Se mikä on ihan varmaa, että ilman minkäänlaista häiritsevää juttua ei yksikään koiranpentu isoksi pääse. Tai jos pääsee niin kyllä se aika harvinaista herkkua on. Jokaisessa koirapersoonassa on myös niitä asioita, jotka omistajaa ärsyttävät ja joskus ärsyttävät niin paljon, että apua pitäisi saada ja pian. Ei ole tarkoitus, että koira on niin hankala, että sen kanssa ei voida elää normaalia elämää.

Ihan ehdottomasti kaikista huonoin tapa hakea apua ovat keskustelupalstat. Niitähän löytyy paljonkin internetin avarasta maailmasta. Palstalla koiraharrastajat vaihtavat kokemuksiaan siitä, millä mikäkin käytösongelma on korjattu ja mikä kikka toimi mitenkin.

Ymmärrän kyllä hyvin, että toiveena on saada jokin kiva patenttiratkaisu, mutta tosiasia on, että sellaisia ei todella ole olemassakaan. Itse lueskelen näitä palstoja mielenkiinnosta ja karvathan siinä kauhusta pystyyn nousevat kun lukee minkälaisia keinoja ihmiset koiriinsa käyttävät. Ja koska jokaisella kirjoittajalla on omat pikku kikkansa saa kysyjä varsinaisen paketin sitten erilaisia keinoja joita kokeilla.

Kokeilu on aina huono asia! Tämä ei toiminut. Otan uuden niksin tuolta pussista ja kokeilen sitä. Ja siinä vaiheessa kun kaikkia kikkoja on kokeiltu se kerta kaksi on koiraparka niin sekaisin kuin vaan olla voi. Ja se ei ole koiran syy se!

Kirjoitusten perusteella arvioin ihan itse, että pahimmat ongelmat on kertyneet niille jotka sanovat kokeilleensa jo ihan kaikkea. Ihmisen epäjohdonmukaisuus aiheuttaa koirille valtavasti stressiä ja sen kautta myös käytösongelmia. Johdonmukaisuuteen lupaan puuttua joskus myöhemmin perusteellisemmin.

Tässä vaiheessa yleensä hakeudutaan ongelmakoirakouluttajan pakeille. Hyvä niin, mutta aikaisempi yhteydenotto olisi säästänyt monelta harmilta. Myös siltä, että eläimen käytös on niin sekavaa, että on todella vaikeaa päätellä mikä alkuperäinen syy käytökselle on.

Kun sitten menemme kouluttajalle, meillä on toive siitä, että hänellä olisi jokin ihmeellinen konsti ja keino takataskussaan, jolla ongelmat vain häviävät. Pim!

On hyvä varautua siihen, että näin ei ole vaan ongelmia joudutaan työstämään pidemmän aikaa. Kouluttajat, jotka lupaavat pikakorjauksia ovat suoraan sanottuna hyvin epäilyttäviä.

Ammattilainen kartoittaa koiran hyvinvoinnin perusasiat tarkasti. Hän kyselee koiran arkisesta elämästä kaiken olennaisen. Useimmiten koiran elämässä on aina jotakin korjattavaa. Ulkoilut, virikkeet, aktiviteetit, nukkuminen, ravinto, koulutustyyli, terveys jne.. Kaikki tämä vaikuttaa siihen kuinka koira käyttäytyy ja miten se voi. Suurimmat muutokset tehdäänkin juuri tällä alueella ja koulutukselliset keinot usein sitten tukevat näitä muutoksia. Kaikki tämä tapahtuu yksilöllisesti juuri tämän kyseisen yksilön ja persoonan perusteella.

Tässä vaiheessa on hyvä olla täysin rehellinen. Vain ihan rehellisesti kertomalla, mitä on tapahtunut ja mitä on tehty voi toinen ihminen saada käsityksen siitä, minkälainen koira tässä on kyseessä ja minkälainen on käytöksen historia. Hyvä kouluttaja ei syyllistä sinua, eikä toru vaan ohjaa tekemään oikein. Hyvän kouluttajan tehtävänä on auttaa sekä ihmistä, että eläintä ja parantaa molempien elämänlaatua.

Koiran ongelmakäytöksen takana voi olla hyvinkin herkkiä ja henkilökohtaisia asioita. Eikä aina selvitä ilman itkuakaan.

On hyvä tietää, että hyvin suuri osa koiran ihan oikeista käytösongelmista johtuu suoraan tai välillisesti kivusta tai muusta sairaudesta. Koirassa voi myös olla sellaisia ominaisuuksia, jotka vaan eivät ole sopusoinnussa ympäristön vaatimusten kanssa. Se voi todellakin olla esim. synnynnäisesti arka ja pelokas. Jopa niinkin pelokas, että se ei sovellu elämään esim. kaupunkiolosuhteissa. Vika ei ole omistajan. Joskus vaan on niin, vaikka kaikki mahdollinen olisi tehty ihan oikein.

Joskus koira ei vain sovellu sellaiseen tehtävään jota olet sille kaavaillut. Se ei ehkä kestä kiihtymättä runsasta kouluttamista ja näin ollen stressaantuu siitä kovasti. Siitä ei ehkä ole kuitenkaan kisakoiraksi tai se ei vaan fyysisesti ole sovelias sille asetettuihin vaatimuksiin. Joskus tämä täytyy vain hyväksyä ja ottaa koirayksilön ominaisuudet huomioon. Joskus täytyy vaan nostaa hanskat naulaan ja antaa periksi omissa tarpeissamme.

Koiralla on oikeus hyvään elämään ja niin on sinullakin.

Ongelmakoirakouluttajan toive on, että koiraa käytetään hyvällä eläinlääkärillä ja se tutkitaan sairauksien varalta. Totuus kuitenkin on, että vaikka kuinka tutkitaan niin vikaa saattaa silti olla. Fysioterapeutit ja hierojat ovat myös erittäin hyviä tunnistamaan koiran kipeitä kohtia ja olisikin loistavaa jos kaikki käytösongelmaiset saataisiin käytyä läpi alan ammattilaisen toimesta. He ovat aarteita!

Kannattaa siis varautua hiukan pidempään prosessiin kuin vaan pariin käyntikertaan. Muutoksia parempaan suuntaan alkaa silti yleensä näkyä aika pian. Tämä vain on meistä ihmisistä aina liian hidasta kuitenkin. Prosessi etenee aina väistämättä niin, että välillä tulee takapakkia ja silloin tekisi mieli luovuttaa. Se on osa oppimista ja sen yli päästyäsi olet taas viisaampi ja koirakin voi paremmin.

Aina välillä tulee itsellekin sellainen tunne, että pitäisiköhän kokeilla jotakin kikkakakkosta tähän tai tuohon juttuun. Välillä sitä itsekin turhautuu totaalisesti ja alkaa epäilemään omaa osaamistaan. Se on luonnollista. Itse olen oppinut silloin pysähtymään, ajattelemaan ja tehnyt uuden suunnitelman asian korjaamiseksi. Turhautumisen hetkellä en tee yhtään mitään. Vedän vaan henkeä ja nielen karvaan kalkin. Näin en tule ainakaan pahentaneeksi tilannetta.

Kikkakakkosiin liittyy myös kouluttajashoppailu. Se on ilmiö, jossa käydään läpi eri koulutussuuntauksien kouluttajia ja etsitään sitä, jolla olisi nopein ja helpoin kikka koiran parantamiseen. No, edellä kirjoitetun perusteella voidaan kai todeta tämänkin olevan hyödytöntä. Kouluttajan valinnan tulee perustua ammattitaitoon ei siihen kuka on kivin. Vaikka ei sekään kai haittaa, jos kouluttaja on mukava ihminen.

Kikkakakkoset siis harvoin johtavat pitkäaikaisiin positiivisiin tuloksiin, kun ongelmakäytöksiä hoidetaan. Sen sijaan ne saattavat tuoda tilalle tukun uusia ongelmia joita ei edellisiin osata enää yhdistääkään.

Joskus jotkut pienet ongelmalliset käytökset johtuvat ihan pienistä koulutusvirheistä. Siksikin kouluttajan on hyvä nähdä, kuinka omistaja koiraansa palkitsee. Houkutteleeko hän vai palkitseeko liian myöhään? Nämä ongelmat yleensä selviävät koulutustekniikkaan keskittymällä. Nämä ovat oikeastaan ihan mukavia ongelmia, sillä niihin saattaakin löytyä kikkakakkonen avuksi. 🙂

Minä en siis käytä Rauhaan kikkakakkosia enkä ainakaan nettipalstojen neuvojen perusteella lähde koiraani opettamaan. Katsotaan sitten mitä tulevaisuus meille tuo tullessaan. Siitäkin lupaan kertoa sitten myöhemmin lisää.

Terkuin: Sanna