Uusia kuulumisia

Rauha täyttää 10 viikkoa tänään. Olemme päässeet tekemään jo kaikkea mukavaa yhdessä. Hississä matkustaminen sujuu omin jaloin ja hissiin sisälle meneminenkin onnistuu jo hienosti. Autolla omassa kuljetusboxissa matkustaminenkin on jo aika mukavaa. Ainakin lyhyillä matkoilla se sujuu ilman ääntelyä.

Päätin valita opettamiseen heti järeät aseet. Kabanossin pätkä pieniksi paloteltuna on todella tehokas palkkio Rauhalle. Eihän se nyt kovin terveellistä ole, mutta koulutushetket ovat lyhyitä ja määrät jäävät pieniksi. Juusto on myös hyvää. Voit toki kokeilla terveellisempiäkin vaihtoehtoja. Tärkeää on että herkkupala on pieni, pehmeä ja nopeasti nielaistavissa. Tärkeintä on että se todella palkitsee pentua!

Olen ehdollistanut Rauhalle kielellä naksauttmisen. Naksu on sille nyt merkki siitä, että hyvin meni ja palkkio on tulossa. Meidän oli pakko tehdä tämä ulkona, sillä sisällä on liikaa koiria jotta pentu olisi voinut keskittyä.

Pilkoin siis juustoa ihan pieniin palasiin, laitoin pussiin ja pussin laitoin taskuun. Sitten ei muuta kuin kannonnokkaan istumaan ja kielellä naksauttelemaan. Naksaus, käsi taskuun ja nami pennun suuhun. Tätä sitten toistin joitakin kertoja ja pidin tauon. Ja taas uudelleen.

Vaihdoin paikkaa ja sama uudelleen. No eihän siinä kauan mennyt, kun Rauha naksauksen kuullessaan tuli juustoa hakemaan. Nyt minulla on hieno työkalu, jolla voin merkitä ne käytökset, jotka ovat minusta kivoja.

Aina, kun pentu esim. katsoo minua naksautan ja palkkaan. Pienet pennut ovat kovin oppivaisia ja katsekontaktin ottaminen on lisääntynyt nopeasti. Naksautan, kun se juoksee luokse, naksautan kun se kävelee hienosti hihnassa ja muistan aina antaa pennulle herkkupalan naksauksen jälkeen.

Kuinka väsyttää pentu?

Pentu on enemmän hereillä kuin ennen ja purkaa energiaansa ahkerasti kaikkeen eteen tulevaan. Tässä vaiheessa ryhdyn usein miettimään pennun virikkeiden määrää ja laatua ja sitä kuinka sen voisi väsyttää tehokkaasti ilman, että siitä seuraa jotakin ikävää.

Aihe on tärkeä, sillä tässä vaiheessa opitaan se mielentila missä sitten ulkoillaan. Itse haluan, että ulkoilu on osa normaalia arkea ja että se ei ole riehumista ja aina järjettömän hauskaa.

Koiranpennun näkökulmasta kaikki on uutta. Sillä riittää ihmeteltävää ihan maailmassa itsessäänkin, joten sitä ei tarvitse erikseen väsyttää. Kun se saa liikkua erilaisisssa maastoissa ja käyttää pientä nenäänsä uusien asioiden haisteluun ja suutansa niiden kokeiluun. Tasapainoilla kivillä ja kannoilla ja ihmetellä lintuja jne….on siinä sille ihan tarpeeksi.

Minä en koskaan heittele pennulle keppejä enkä palloja enkä mitään muutakaan. Lentävän tai nopeasti liikkuvan esineen tai asian perään meneminen on käytös, joka on osa koiran metsästyskäyttäytymisketjua. En koe tarpeelliseksi sytytellä tätä käytöstä pennussa ja olen ihan varma, että pentu ei tätä kiihdyttävää toimintaa liiemmälti kaipaa. Tällä myös ehkäisen sen, että se ei myöskään isompana sinkoile eläinten, autojen tai rullaluistelioiden perään.

Koira näkee liikkeen todella hyvin. Sen näkökenttä on laajempi kuin ihmisen ja koska se on metsästäjä, on liikkeen näkeminen sille elintärkeää. Se ei pysty erottelemaan eroa erilaisten nopeasti liikkuvien esineiden välillä. Lopulta se kiihtyy kaikesta nopeasti liikkuvasta ja tämän käytöksen sammuttaminen onkin sitten jo hankalampaa.

En myöskään väsytä pentua riehumalla sen kanssa riehuleikkejä enkä palkitse pentua millään retuutusleikeillä. Meille riittävät toistaiseksi ympäristön omat virikkeet ja palkkioksi käy vallan mainiosti ruoka.

Myös ärsykkeiden määrää on joskus hyvä säädellä. Jos pentu tapaa ulkoillessaan kovasti muita koiria ja aina niitä tavatessaa riehuu on tämä varmasti aika kiihdyttävää. Pentu saattaakin olla väsynyt tällaisen ulkoilun jälkeen, mutta kiihdyttävät leikitkin nostavat pennun stressitasoa ja sen kunto vaan kasvaa.

Rauha on päässyt ulkoilemaan sekä Nala-mummon, että Zelda-tädin kanssa ja nämä kaksi eivät taatusti leiki sen kanssa ulkona, joten ainakaan toistaiseksi ulkoilu ei ole ollut riehumista toisten koirien kanssa.

Tämän vuodatuksen päätteeksi on hyvä todeta, että kohtuus kaikessa ja kaikki kohtuudella on käypä ohje, joka sopii koiranpennunkin kanssa elämiseen. Ei tarvitse olla yhtä tiukkapipoinen kuin minä olen. 🙂

Oppimista ei voi laittaa hyllylle hetkeksikään

Koiranpentu oppii koko ajan ja ihan joka hetki. Nukkuessaankin. Rauhan arki on sujunut tukimusmatkaillen kotona ja lähiympäristössä. Sisällä tilat alkavat olla jo tuttuja eikä pennun tarvitse ihan joka hetki haisella ja maistella kaikkea. Joten aikaa jää myös leikkimiseen.

Ulkona sen sijaan on niin paljon virikkeitä, että isompikin läkähtyy. Kaikki kiinnostaa ja kaikkea täytyy haistaa ja sitten maistaa. Tämä on minusta kiehtovaa.

Rauha ottaa suuhunsa suurimman osan eteen ilmestyvistä kiintoisista kohteista. Olen malttanut mieleni, enkä ole syöksynyt ottamaan pois vaan seurailen mitä tapahtuu. Stumpit syljetään pois. Pienet kivet pyöräytetään kielen ympäri ja sitten nekin syljetään. Pienet kävyt kelpaavat nakerrettaviksi, kunnes ympäristö tarjoaa taas jotakin uutta kiintoisaa.

Pennulla on ilmeisesti jonkinlainen käsitys siitä, mikä on pahaa ja mikä hyvää. Ehkä. Ainakaan en aio rynnätä riistämään aarteita sen suusta. Olen nähnyt liikaa niitä pentuja, jotka oppivat salamannopeasti nielaisemaan aarteet parempaan talteen. Varsin luonnollista käytöstä ja selviytymisen kannalta tärkeää. Pennun näkökulmasta katsottuna. Eläinlääkärin näkökulmasta tämä käytös on varsin tuottoisaa puuhaa.

Pentu on jo pentuesisarustensa kanssa oppinut puolustamaan resurssejaan, kuten ruokaa ja leluja. Se on oppinut taistelemaan ja leikkimään takaa-ajo leikkejä. Se tietää, että omasta kannattaa pitää kiinni. Vatsassa on varma paikka!

Oppimista tapahtu, kun pentu leikkii äitinsä Helmin kanssa. Helmi antaa pentusen tehdä oikeastaan mitä vaan. Ainoastaan nisälle se ei yhdeksänviikkoista enää päästä. Silloin kuuluu matala murahdus, jonka jälkeen se heti tuuppaa pennun kuonollaan pois. Ja pentu oppii parista kerrasta, että maitohanat ovat tukossa.

Zelda täti ei vielä tahdo leikkiä Rauhan kanssa ja Nala mummo murisee sille jatkuvasti, jos se eksyy kahta metriä lähemmäksi. Tämä prosessi on kesken ja Rauha oppii takuuvarmasti vielä kuinka Nalan lähelle pääsee.

Kaikki pennun oppiminen tapahtuu yrityksen ja erehdyksen periaatteella. Mutta se tapahtuu luonnollisesti ilman suurempaa numeroa. Kaikki se käytös mikä on Rauhalle kannattavaa lisääntyy ja kaikki se mikä ei kannata tai on jopa haitallista vähenee. Yksinkertaista.

Olemme kulkeneet ulkona vapaana, mutta myös hihnakäytöstä opetellaan kovasti. Koska ulkona on paljon palkitsevia asioita, käytän niitä hyväkseni. Pentu ei vielä ole kiinnostunut syömisestä ulkona vaan se hauaa vimmatusti päästä eteenpäin, taaksepäin tai sivullepäin. Se haluaa mennä ihmisten luokse ja se haluaa tutustua pyöriin, autoihin, lapsiin, skeittareihin ja kaikkiin näiden yhdistelmiin.

Minun toiveeni ja tehtäväni on jo tässä vaiheessa varmistaa, että se ei koskaan ikinä pääse vetämällä kohteeseen. Jos sinulla ei ole niin väliä vetääkö koirasi hihnassa ei tämä tietenkään ole tärkeää. Itse ajattelen niin, että koska Rauhasta tulee iso koira ja minä inhoan sitä että koira vetää, niin koira ei vedä edes pentuna.

On varmasti parempi antaa pennun riekkua pahimmat höyryt pois ja vasta sitten hetkeksi kiinnittää talutin pantaan. Onnistumisen edellytykset ovat näin paljon paremmat. Rauha mönkii sinne tänne kuin niiskuttava vyötiäinen ja hihna on pysynyt löysällä ainakin ne kolme kertaa, kun tätä on harjoiteltu. 🙂 Tarkoitushan ei missään tapauksessa ole edetä pisteestä A pisteeseen B ennen kuin hihnakäytöksen alkeet on opeteltu.

Pennulla ei ole tarvetta lähteä kävelylle. Lähiympäristö riittää sille virikkeeksi aivan varmasti, joten lenkit saavat todellakin vielä odottaa. Olen myös autolla ajanut lähellä sijaitsevaan metsikköön jossa Rauha saa  tutustua metsään ja kiipeillä kannoilla ja kivillä. Vapaana.

On kuitenkin varmaan aika opettaa Rauhalle positiivinen ehdollinen vahviste, että voin sille myös tarkkaan kertoa mikä meni oikein. Mutta tästä lisää seuraavalla kerralla.. 🙂

Pike ja Rauha

Pohdiskelija ja ei pohdiskelija 🙂

Elokuun yhdeksäs päivä ja ensimmäinen blogimerkintä.

Tämän blogin takoitus on kirjoitella koiramaisia juttuja, koulutusaiheisia ajatelmia sekä kertoa Rauha-pennun kasvamisesta ja oppimisesta.

Rauha on 8 viikkoinen labradorinnoutajan taimi. Rauha on oma kasvattini ja tarkoituksenani on kertoa pentuesisaruksille kuulumisia ja vinkkejä erilaisiin arkipäivän tilanteisiin, joita pennun kanssa tulee vastaan. Samalla pääsen taas itse pohdiskelemaan oppimisen ihmeellisyyksiä ja oppimaan itsekin taas uutta.

Vaikka talossamme asustaa kolme aikuista koiraa ja vaikka Rauha on viides labradorimme ja vaikka kuvittelenkin tietäväni paljon eläinten oppimisesta, on jokaikinen pieni koiranpentu oma yksilönsä. On aina yhtä jännittävä tutustua uuteen yksilöön ja katsoa kuinka siitä pikkuhiljaa kasvaa aikuinen koira.