Tänään sunnuntaina on kaunis syksyinen päivä. Nalan kuolemasta on kulunut kohta kaksi viikkoa ja suru muuttaa muotoaan. Ikävä on kova ja välillä itku yllättää. On lohdullista muistella Nalaa ja sen viisautta ja ystävällisyyttä. Nala oli hieno koira.
Nala tuli meille maaliskuussa 1999. Minä olin koiraharrastuksen multihuumassa. Kävin kentällä harjoittelemassa tottelevaisuutta ja yritin epätoivon vimmalla saada jotakin käsitystä siitä, mikä näissä eläimissä oikein tikittää. Sainkin ja aina välillä olin siinä luulossa, että nyt todella tiedän. Kunnes koirat jälleen yllättivät ja kumosivat koko palikkatornin yhdellä kunnon tassuniskulla.
Kukaan ei takuulla ole kilpaillut TOKO:ssa niin vähällä treenillä kuin minä ja Nala. Kävimme ihan virallisissakin kokeissa ja saimme alokasluokasta ykköstuloksen. En voi ymmärtää kuinka. Mottonani oli että mahdollisimman vähällä treenillä mahdollisimman hyvä tulos.
Siihen aikaan, kuten nykyäänkin josskin määrin, kaikki opetettiin houkuttelemalla. Nakki nenän eteen ja sitten koira ohjattiin tekemään asioita. Siihen asti kaikki menikin hyvin kunnes piti luopua siitä nakista. Houkuttimen häivyttämisestä ei ollut mitään hajua ja siinä sitten ihmeteltiin, kun koira ei tee ilman nakkia mitään.
Minä menin kokeeseen niin, että lihapullaa sullottiin taskut täyteen ja kynsienkin alle. Voi hyvä ihme sentään. Erässä kokeessa tuomari sanoikin, että haisen kamalle. Auringonpaahteessa liiskaantunut lihapullamössö oli kieltämättä mielenkiintoisen tuoksuinen. Eläköön HK!
Noh, koulutus omalta kohdaltani vaikka olikin hyvin asiantuntematonta oli kuitenkin ystävällistä koiraa ajatellen. Ehkä epäjohdonmukaista, mutta koiralle ei kuitenkaan tehty pahaa.
Nala oppi jostakin syystä näinkin.
Kävimme myös taipparikursseja ja treenasimme metsässä ja merellä. Nala oli erittäin taitava noutaja. Minä ymmärsin olla sotkematta sen työskentelyä ja ihmetellen seisoin katsomassa kun se nouti mitä vaan mistä vaan ja löysi ja palautti ilman mitään opettamista.
Sen kanssa ei oikeastaan tarvinnut mitään arkisiin asioihin opettamista miettiäkään. Se ei koskaan rähjännyt hihnassa, eikä sillä ollut tarvetta karata, jahdata mitään tai muutenkaan olla hankala. Kaiken tämänkin se oli oppinut itsestään.
Ja minä luulin olevani suurikin koiraguru. Hah.
Jälkikäteen ajatellen tajuan kuinka paljon tämäkin koira kesti kaikenlaisia kokeilujani. Noloimmat lienee eleruokintaan liittyvät typeryydet. Koiran piti istua ja katsoa vieressä kuinka ennen ruokaa emäntä itse vetää kuivaa Cream Crackeria. Voi hyvänen aika.
Tämän takoituksena oli kertoa koiralle, että suuri johtaja syö aina ensin. Whaat? Ja sen tuli johtaa siihen että koira osasi kuin itsestään tehdä kaiken mitä pyydän. Noin hiukan kärjistettynä. 🙂
Mitähän tuo viisas eläin on tuumannut puuhistani? Ainakin se aina katseli ystävällisillä silmillään häntäänsä heilutellen minua, hiukan kuin partaansa naureskellen.
Avoin Koirakoulu 