Uusi koiranpentu ei tule koskaan ihan samaan tilanteeseen kuin edellinen koiranpentu. Elämäntilanteet muuttuvat jatkuvasti ja meidän 8- kuukautta vanha Tilly on tullut meille ihan eri elämänvaiheeseen kuin edeltäjänsä ja emonsa Justiina. Mitäs väliä sillä nyt on? Paljonkin. Olen muuttunut niin ihmisenä, kuin kouluttajanakin aika paljon neljässä vuodessa.
Sen lisäksi, että elämä on varsin erilaista, olen nyt pohdiskellut kovasti omaa kouluttajuuttani ja se onkin oikein hyvä asia. Tätä pentua, Tillyä on opetettu aika eri tavalla kuin Justiinaa. Monet asiat, jotka aikaisemmin tuntuivat aivan päivän selviltä, eivät niitä olekaan. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin vaihtanut koulutustekniikkaani tai ryhtynyt koiralle rähjäämään. Ei ollenkaan. Tarkoitan sitä, että pohdiskelen tuota kouluttamista ja pennun kasvattamisesta taas aivan eri näkökulmasta.
Ne asiat, mitkä vähän aikaa sitten tuntuivat kovin tärkeiltä, eivät tämän pennun kanssa sitten olekaan niin olennaisia juttuja.
Pikapentu kasvattaa ohjaajaansa
Tilly on vikkelä. Tilly on supernopea ja minä olen hitusen taas vanhempi. Olisi voinut kuvitella, että oma koulutustekniikkani on ihan riittävä, mutta nyt tuntuu että en ihan pysy Tillyn vauhdissa. Kun olen vahvistanut jotain hyvää käytöstä on pentu jo siirtynyt toisaalle puuhaamaan, kun meikäläinen vasta kaivaa vahvistetta taskusta.
Olen muuttunut riippakiveksi pentuni taluttimen päähän. Olen myös juuttunut siihen. Pysähdyn, odotan rauhoittumista ja jatkan matkaa. Jarrutan ja jarrutan tätä toimeliasta otusta. Estän pääsyn purkalle, kakkakikkareelle, roskalle ja kaikelle mikä pennusta on mielenkiintoista. Tillystä ihan kaikki on mielenkiintoista. Olen siis kurja kivi, riippakivi.
Olen toistanut jätä-vihjettä miljoonia kertoja tänä aikana kun Tilly on ollut olemassa. Kyllähän se jättää, mutta onhan se nyt hiukan tylsää puuttua ihan kaikkeen mitä pentu tekee. Sen lisäksi olen huomannut, että hermoni eivät ehkä ole entisellään. Tai ehkä en ole aiemmin huomannut, että vaikka kuinka ajattelen vahvistavani positiivisesti hyviä käytöksiä, tulee niitä tahattomia tai jopa refleksinomaisia rankaisuja kuitenkin todella paljon yhden lenkin aikana. Mitä positiivista kouluttamista se nyt sitten on?
Saatanpa joskus hiukan hermostua, mutta onneksi tarkkailen itseäni melkoisesti ja huomaan kun oma toimintani on suoraan sanottuna aivan takapuo….sta. Minä nimittäin en ihan oikeasti hyväksy koirien huonoa kohtelua. Tiedän ihan tarkalleen koiralle pelkoa tai kipua tuottavien koulutusmenetelmien vaikutuksen niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähätäimellä. Silti kerta toisensa jälkeen huomaan kuinka vahingossa tuli pysäytettyä pentu taluttimella niin, että se ei varmasti tunnu mukavalle. Tai tuli estettyä pääsy jollekin hyvälle herkulle tai tuli muuten vain skitsoiltua. Ah, kuinka vajavainen olen ja kuinka epäjohdonmukaista taas on tämä meikäläisen toiminta.
Kriisistä valoon
Istun alas ja pohdin mitä voisin tehdä toisin. Olenko nyt itse joutunut siihen paljon puhuttuun negatiiviseen kierteeseen, jossa huomaan vain kaikki ikävät asiat pentuni käyttäytymisessä. Ehkäpä näin on. Mitä sille sitten voisi tehdä?
Analysoin tarkkaan Tillyn hyvinvoinnin osatekijät. Onko se terve? Pohdin Tillyn arkea ja mietin onko sillä riittävästi virikkeitä ja aktiviteetteja? Onko niitä liikaa? Nukkuuko pentuni riittävästi ja onko sen ravitsemushommelit kunnossa. Eletäänkö Tillyn kanssa niin, että oma toimintani on johdonmukaisesti täysin selkeää? Sellaista, että pentu oikeasti ymmärtää mitä toivon sen tekevän. Olenko ihan oikeasti opettanut ne asiat sille? Olenko yleistänyt kaikki opettamani käytökset ja olenko siedättänyt ne erilaisille häiriöille? Olenko toistanut käytöksiä riittävästi ja nimennyt eri käytökset johdonmukaisesti niin, että me molemmat ymmärrämme toisiamme? Onko koulutukseni ollut etenevää? Toisin sanoen, onko pentuni oppinut mitään?
Jaaa-a. Rehellisesti sanottuna, en tiedä. Uskoisin (niin kuin me kaikki koiranomistajat teemme), että Tillyn elämä on aika hyvässä jamassa. Koulutuksellisesti on varmasti paljon parannettavaa omalta osaltani ja voisin olla ahkerampikin. Voisin ottaa lenkille järeämmät aseet (paremmat herkut) ja tarjota myös erilaisia vahvisteita. Voisin viedä pentua enemmän yksinään ulos ja viettää sen kanssa laadukasta aikaa yhdessä.
Keskityn hyvään
Huomaan hyvät asiat Tillyn kanssa eläessä ja vahvistan niitä. Lenkillä käännän taas ajatukseni niihin ihaniin hetkiin, kun pentu toimii niin kuin toivon ja annan sen myös olla koira ja tehdä koirien juttuja. Lakkaan stressaamasta joka ikistä pieleen mennyyttä ohitusta tai jokaista nieltyä purkkaa tai pikaisesti ohimennessä närppäistyä ripulikakanpalaa.
Maailmaani ei kaada se, että Tilly kuin varkain pääseekin välillä vetämällä päämääräänsä, sillä eihän tämä elämä nyt mikään taistelu saa olla. Ehkä Tilly ei aina pysy neljällä jalalla maassa tervehtiessään muita ja ehkä se joskus jopa haukahtaakin. Jos se minun maailmani kaataa niin saapi sitten kaatuakin tuollainen pahainen.
Palaan takaisin alkuun, siihen selkeään olotilaan missä eläimen kouluttaminen on helppoa ja yksinkertaista. Ajoitus, kriteeri, vahvisteväli, motivaatio, terveys….. Ajoitus, kriteeri, vahvisteväli, motivaatio, terveys…… ajoitus, kriteeri, vahvisteväli, motivaatio, terveys…….. ja jos joku näistä tökkii niin kaikki muukin tökkii.
Ei se Sanna sen kummallisempaa ole, eikä sen tarvitse ollakaan. Vaikka on inhimillistä välillä olla ihan huono ihminen ja huono kouluttajana, niin joku roti siinäkin pitää olla minkälaista käyttätymistä eläintä kohtaan itseltään hyväksyy.
Muistan tämän silloinkin, kun joku muu on joutunut omien tunteidensa kanssa pulaan ja suuttuu omalle koiralleen lenkillä. On niin helppoa tuntea syvää paheksuntaa ja arvostella toista. Omalle kohdalle sattuessa tämä on vain inhimillistä ja sattuuhan sitä paremmissakin piireissä. Vai mitä?
Minulle ja kaikille samoissa mietteissä tuskaileville sanoisin että, tervetuloa takaisin positiiviseen kierteeseen!
T: Sanna
Avoin Koirakoulu 