Mietin pitkään, mikä oli Helmin teema elämässä vaikka juttuhan oli ihan päivänselvä. Ruoka, ruoka se oli, joka Helmin tiellä piti. Helmi söi hyvin vielä sairaanakin. Helmi oli aina valmis syömään. Aina.

Helmi oli jo pienenä kovin iso ja vahva koiranpentu. Muistan tavanneeni Helmin ensikerran niin, että se ahmi sisarustensa ruokia seisten kaikki neljä jalkaa ruokakupeissa. Helmin pentueessa oli 4 tyttöpentua, joista Helmi arvatenkin oli se isoin ja paksuin. Sen minä halusin. Ajattelin, että meillä sillä olisi hyvä olla.

Ja niin Helmi tuli meille Nellin, Nalan ja Zeldan kaveriksi. Se ui elämäämme silloin, kun kaikki lapset vielä asuivat kotona kotona ja kiirettä piti aamusta iltaan. Niinpä äsken etsiessämme sen pentukuvia huomasimme, että niitä ei ole kovinkaan paljoa. Jollakin vanhalla kovalevyllä jossakin niitä varmasti on.

Helmistä muistan pentuna hyvin sen, kun sen kaveripiiriä piti rajoittaa. Leikkiä ei voinut kuin paljon isompien kanssa, sillä sillä oli tapana heitellä muita koiria leikkiessään. Se oli vähän sellainen taikajuomapataan pudonnut maailman vahvin labradori. Aikamoinen kiusanhenkikin se oli. Mutta noin vuoden vanhana Helmi rauhoittui ja siitä tuli kovin sivistynyt koira. Paitsi ruuan suhteen. Helmi oli ihmeellisen painava aina ja jo pentuna ihmettelin sitä, kuinka se voikin painaa noin paljon. Se ei ollut paksu, se oli vain painava.

Helmi nuorena tyttönä. Kuva: Eva Vilamo

Harmiton ja ihana

Kirjoitin joskus meidän Nelli-koirasta ja sen kommelluksista, joita oli todella paljon. Helmi ei jättänyt sellaista jälkeä elämästään. Se ei kommelluksilla komeillut, vaan sillä että se oli hyvin hyvin harmiton ja ystävällinen koira. Ja vaikka se painoikin n 40 kg, ei sen kanssa ollut koskaan minkäänlaisia ongelmia.

Anteeksi, nyt valehtelen. Oli sillä pari pelkoa. Helmi ei pitänyt hyönteisistä ja riitelyä se pelkäsi. Meni aina sen vihaisen ihmisen syliin tai kiertyi niskaan rauhoittelemaan. Helmi rauhoitti talon, sillä eihän kukaan halua riidellä jos koira siitä ei pidä. Vai mitä?

Joskus Helmi nappasi tiskipöydältä syötävää, mutta sitäkin sattui aika harvoin. Kerran muistan, että kokonainen leipä hyökkäsi Helmi paran kimppuun ja sen joutui sitten väkisinkin syömään, vaikka ei mieli tehnytkään. Viimeisen kerran kun tomaatti (joista Helmi erityisesti piti) loikkasi pöydältä sen kitaan ja Helmi tapansa mukaan meni makuuhuoneen patjalle sitä syömään, suljin portin, jotta se saa rauhassa pureksia aarrettaan.

Mummi hoitaa lapsenlapsiaan

Helmi oli ihmeellinen äiti pennuilleen. Se oli hellä ja hyvä ja imetti niin kovin mielellään. Järjesteli pennut riiviin, putsasi, siisti ja laittoi nukkumaan, kunkin vuorollaan. Pennut ja ruoka, siinä olivat Helmin kaksi kovaa tässä maailmassa. Silloin kun oikeita pentuja ei ollut hoidettavaksi, se kuvitteli niitä itselleen. Aina samat oudot tyypit valtasivat pedin. Unkka Kumiankka ja kumppanit, vuodesta toiseen. Unkka hukkui johonkin matkan varrelle. Ehkä se rakastettiin rikki. Leikkipentujaan se kuljetti sitten keittiöön ruuanhakuretkelle ja usein saikin jotain.

Pennusta asti oli Helmillä tiivis kontakti ihmisiin. Sitä oli niin helppo opettaa ja se kasvoikin ehkä hiukan kieroksi, kun se seurasi vasemmalla puolella ihmistä tillittäen. Sille todella piti opettaa vihje sille, että se sai mennä omiin hommiin. Omiin hommiin, sanottiin ja näytettiin tyhjiä käsiä. Sitten se meni haistelemaan. Hassu eläin. Harvinainen ongelma.

Lempeä iso musta

Helmi ei koskaan joutunut kärhämään kenenkään kanssa. Se osasi puhua hienosti koiraa ja rauhoitti eleillään hankalimmankin ärisijän. Se myös auttoi monia koiria pääsemään mustien koirien peloistaan. Lastensa se antoi purra ja kiusata itseään ja se oli loputtoman kärsivällinen pentujensa kanssa. Kuulin yhden kerran kun se ärähti pennulle. Justiinalle, joka vielä 5kk vanhana pyrki mumminsa nisille. Siihen yhteen ärähdykseen loppui imetys.

Lapsenlapset Justiina ja Bowie

Aivan äskettäin se tapasi uudet lapsenlapsensa ja voi kuinka se ilahtui tästä kauheasta laumasta. Oli onnensa kukkuloilla vallan. Ja Aapoon, meidän ensimmäiseen ihmislapsenlapseen se ihastui ikihyviksi. Tuumasi varmaan, että osaisi hoitaa tämänkin nisäkäsvauvan ja tekisi sen kovin mielellään.

Helmi oli hyvin terve koira. Se kävi eläinlääkärissä kerran jonkun syyn vuoksi mitä en nyt äkkiä muista. Toki rokotuksilla käytiin ja terveystarkastukset tehtiin, mutta muuten sen kanssa ei tarvinnut terveyden puolesta huolehtia. Sellainen oli Helmi.

Ja sitten yhtäkkiä se sairastui. Juuri kun olin kehunut jollekin, kuinka hienossa kunnossa se oli. Ei mitään vaivaa. Ja sitten se sairastui. Oksensi muutaman kerran. Ja äkkiä se olikin todella sairas ja sitten sitä ei enää ollutkaan. Niin se meni. Suru on valtava. Me kaikki kaipaamme Helmiä ihan järjettömästi, sillä vaikka se ei pitänyt itsestään koskaan meteliä niin sen olemus oli kovin vahvasti läsnä koko ajan.

Suru tuli niin äkkiä, että kukaan ei osannut siihen valmistautua. Vanhan koiran kanssa sitä osaa jo ajatella että se ei siinä ikuisesti ole, mutta Helmi ei ollut vanha. Se ei ollut vanhus. Se oli terve mummo, joka jaksoi ulkoilla, käydä puistossa, lenkkeillä ja olla mukana kuvioissa. Ehkä se halusi lähteä ”saappaat jalassa”.

Maan päällä tallustelevat ne 12 lasta, 33 lastenlasta ja vielä lapsenlapsenlapsetkin, joten Helmin reissu täällä ei todellakaan ollut turha.

Siellä jossain ne nyt ovat. Nelli, Nala, Zelda ja Helmi. Yhdessä jälleen. Me täällä yritetään pärjätä ja vaikka Rauha ja Justiina aluksi olivat hiukan hämmentyneitä Helmin lähdöstä, niin ne pärjäävät kyllä. Itsestäni en niin tiedä. Ehkä ajan kanssa tällainen normaali elämä ilman montaa koiraa alkaa sujumaan. En tiedä. Ikävä on.

Sen sinulle Helmi haluaisin sanoa, että olit maailman paras koira ja toivon, että sinulla oli meillä hyvä olla, niin kuin silloin alussa sovittiin.

 

 

 

 

Mainokset