Enpä olekaan pitkään aikaan kirjoitellut meidän koirista mitään, joten syksyn kunniaksi ajattelin kertoa meidän muutosta ja siitä kuinka ympäristöopin opiskelu on sujunut koirilta ja ihmisiltä.

Moni tiedustelee sitä, kuinka neljän labradorinnoutajan kanssa pystyy asumaan kaupungissa ja vielä kerrostalossa. Me muutimme ihan metroaseman päälle asumaan ja täällä sitä elellään ihan mukavasti. Kaupunkiasuminen koirien kanssa tuo elämään omat haasteensa, mutta se voi olla vallan antoisaa ja koiratkin voivat oikein hyvin. Se, että meidän jengissä on monta koiraa tuo jo itsessään omat kommervenkkinsä, mutta ympäristö tuo vielä hiukan lisähaasteita hommaan. Ajattelin kertoa siitä, kuinka me nämä asiat hoitelemme ja kuinka koirat täällä ytimessä oikein selviävät.

Lenkille lähtö

Meillä lenkkeillään niin, että yleensä mukana on kaksi koiraa. Kokoonpano vaihtelee sen mukaan kuka on missäkin kunnossa ja mikä on emännän fiilis juuri sillä hetkellä. On sanomattakin selvää, että mummokoira lenkkeilee aika lyhyesti. Matkallisesti siis, vaan ei ajallisesti. Nuoriso menee pidempiä reissuja ja tuo keski-ikäinen liittyy milloin mihinkin poppooseen.

Kotiovi käy siis taajaan. Asumme sellaisen pitkän käytävän varrella ja tuo käytävä on aika kapea. Ohi kulkee muita asukkaita ja aluksi olikin tottuminen siihen, että kun oven avaa saattaa siellä takana olla lapsia, koiria ja melkein mitä vaan. Hiukan ahdistavaa, mutta homma ratkesi ihan näppärästi. Koirat lyhyelle hihnalle, pienen pieni raotus ja kurkkaisu. Jos rapussa ei ole valoja on reitti selvä. Jos on valot, niin jäädään kuuntelemaan onko joku lähestymässä. Samalla koirille pälpätetään kovaan ääneen, mutta hallitusti että nyt tästä lähtee kaksi koiraa kävelylle. Näin selvitään yleensä rauhallisesti rapun ovelle asti.

On hyvä muistaa, että kaikki tämä hoidetaan hyvin rennosti. Kiristyvä hihna ja stressaantunut olo tekee sen, että kaikki stressaantuvat. Joten ennen oven avaamista hengitetään rauhallisesti sisään ja ulos..sisään ja ulos…

Ulkona

Olemme siis siirtyneet rapusta ulos. Nyt vastassa on pitkä kapea ulkokäytävä joka vie parin mutkan kautta tasanteelle. Matkalla tulee vastaan pari jyrkkää kulmaa joiden takaa saattaa putkahtaa mitä vaan. Talossamme asuu paljon koiria ja koska talo on uusi opettelemme kaikki sellaisia toimintatapoja, jolloin kaikilla olisi mukavaa ja turvallista liikkua.

Me yritämme mennä löysillä taluttimilla. Kun tulee kulma, kierrämme sen ulkokautta niin että ihminen on kulman sisäpuolella. Samalla ihminen kertoo ääneen koirille mitä tapahtuu. Tämä siksi, että mutkan takaa tuleva kuulisi, että koirakuljetus on tulossa. Vähän tähän malliin: ”No niin tytöt, nyt lähikoiriksi siihen viereen, mennään tämä kulma, Helmi, Rauha tänne, ai ku hienoa, namit.”

Tästä matka jatkuu portaikkoa pitkin kadulle. Portaikon vieressä on koju, jossa myydään marjoja ja siitäkin menemme ikään kuin ripirinnan ohitse. Nyt alkaa jo pissihätäkin koiria vaivaamaan ja portaat vipelletään suhteellisen reippaasti. Ja sitten koittaa ensimmäinen nurmikko. Mahdollisuus lorottaa. Ja siihen, vastaistutettujen kuusien juurelle, johon muuten kaikki talomme koirat pissaavat, laitetaan meidänkin ensimmäiset merkit. Taimiraasukat.

Erikseen on mainittava, että tuossa marjakojussa on ollut töissä pari oikein mukavaa nuorta miestä, jotka ovat meidän mummokoiria mielellään vähän mansikoilla lahjoneet. Nyt kun koju on poissa pysähtyy Zelda-vanhus siihen eikä ole uskoa silmiään. Missä pojat ja ennen kaikkea missä ihanat marjat? Kesällä ostimme silloin tällöin litran mansikoita ja söimme ne Zeldan kanssa puoliksi. Yksi sulle ja yksi mulle…

Kaupunkielämää

Kuinka ihmiset ovatkaan täällä erilaisia, kuin siellä edellisessä kotipaikassamme noin 1,5 km itäänpäin. Jalkakäytävillä marssii ihminen jos toinenkin ja periaate on se, että pahki kävellään. Kukaan ei väistä meitä. Me siis väistämme kaikkia. Jotenkin oudolta tuntuu se, että moni kävelee niin kovin läheltä ohi. Onko ihmisillä erilainen turvaväli näillä kulmilla? Huomasin muuten myös väistäväni ihmisiä, vaikka liikun ilman koiria.

Nyt viimeistään pitää ohitusten olla kunnossa. Koirien pitää osata ohittaa ihmiset, lastenrattaat, isot koirat ja pienet koirat. Mummoista ja papoistakin mennään ohi ja meitä ohitellaan edestä ja takaa ja sivulta. Monilla on kauppakassit käsissään ja moni syö kävellessään jotain, mikä lisää haastetta labradorinnoutajille. Lapsilla on muuten tapana pinkaista juoksuun juuri koirien kohdalla. Se on varmaan geeneihin kirjoitettu, koska jokaikinen lapsi tekee näin.

Ah, ja sitten on näitä kännykkäzombieita. Ne ovat sellaisia, joko isoja tai pieniä olentoja, jotka seisoskelevat keskellä katua tai polkua. Ne ottavat pari askelta joko vasemmalle tai oikealle tai ihan vain eteen tai taaksepäin niin, että koskaan et pysty arvaamaan mihin suuntaan ne ponnahtavat. On aivan sama mitä teet, ne nyt eivät vaan näe tai kuule mitään. Näiden ohittamiseksi on vähän pitänyt jo nähdä vaivaakin, sillä kyllähän ne koiran näkökulmasta vähän outoja ovat.

Myös sellaisia zombieita on, joilla on oma koira siellä jossakin hihnan päässä. Silloin on hyvä hetkeksi pysähtyä ja seurailla tilannetta ja pohtia sitä, kummalta puolelta tuo nyt sitten ohitetaan. Jos minulla sattuu olemaan mukana kolme koiraa painavat ne yhteensä yli sata kiloa. Ohitettavan mieleen ei varmaankaan pälkähdä sellainen asia, että jos nuo nyt sitten haluaisivat mennä moikkaamaan, niin kai ne sitten menisivät. Minun hommaani on siis kerätä koirat viereeni ja taas ohitellaan sopuisasti. Ai, ku hyvä, namit.

Tädit ja sedät kulkevat vasenta reunaa vaikka henki lähtisi. Tämä on hyvä tietää. Ihan turha yrittää ohi vasemmalta, se ei tule onnistumaan. Kierros ajotielle porukalla ja sitä kautta ohi. Aika hankalaa on siirtää koko sakki oikealle puolelle, mikä olisi tietenkin viisasta, mutta laitetaan tämäkin työn alle.

Kukaan ei siis väistä sinua, joten sinun on koirinesi väistettävä kaikkia. Ihan kaikkia. Jos minulla olisi toisenlaisia koiria, kuten nyt vaikka rottweilereita kädessäni, niin saisin varmaan kävellä kutakuinkin suoraan. Pujottelu on meidän juttu.

Olen myös ottanut tavakseni suojata koiria kun joku ihminen ohittaa meitä. Olen mielelläni siinä ihmisen ja koiran välissä, sillä koskaan ei voi olla ihan varma kummankaan lajin reaktioista, jos jotakin yllättävää tapahtuu. Jos Rauha jää haistelemaan jotain, niin menen usein sen viereen seisomaan jos joku ohittaa.

Autolla pöpelikköön

Jotta kenellekään ei jää sellainen tunne, että koirani eivät pääse kuin katukävelyille, niin kerron, että kyllä me suurimmaksi osaksi ajamme autolla avarammille kävelymaille. Pakkaan koirani pieneen punaiseen kotterooni ja ajan milloin minnekin. Lähimetsikköön, koirapuistoon ja erilaisiin rauhallisempiin ulkoilupaikkoihin. Silloin ulkoilu on meidän kaikkien mielestä rentouttavampaa ja stressittömämpää. Vain ihan pikapissatukset suoritetaan lähialueella.

Yksi suuri jännitysnäytelmä on se, mistä se lähin parkkipaikka kotinurkilta löytyy. Usein kuitenkin pääsee aika lähelle kotia. Kun olet auton kadulle jättänyt, niin tokihan joku parkkeeraa sinun autosi takapuskuriin kiinni. Tämä tarkoittaa sitä, että et saa koiria sinne takaosaan, joten takapenkillehän ne hyppelevät sitten. Ei siinä mitään. Voit nytkytellä autosi ensin pois parkista ja sen jälkeen siirtää koko revohkan sinne takaosaan. Tiedä kuitenkin se, että juuri silloin tulee se iso roska-auto joka haluaa mennä kovaa ohi.

On selvää, että autoon tulemiset ja menemiset on harjoiteltava huolellisesti. Autosta ei voi vaan ryskätä keskelle katua. Odota, ole hyvä, hienoa, namut!

Pulleita tyttöjä

Myönnän sen. Minkäs sille voi, että olen joutunut palkkaamaan koiriani ihan älyttömän paljon, koska ovat niin taitavia ohitteluissa ja kulmissa ja mutkissa. Ruoka-annokset ovat kutistuneet, koska taskusta syödään nyt aika paljon. Sekös meidän neideille sopii. Kaikenlaisia uusia asioita on jouduttu opiskelemaan ja on opittukin. Itsekin olen oppinut kulkemaan enemmän sillä tavalla laput silmillä, että ihan kaikkia ärsykkeitä en enää huomaa. Hulluksihan siinä tulee kun joutuu jatkuvasti olemaan skarppina. Tämä onkin aika hyvä huomio koiria ajatellen. Jos ihminenkin väsyy jatkuvaan ärsyketulvaan niin kyllä se varmasti koiriakin alkaa kupolissa hiertämään.

Kyllähän tämä hiukan enemmän aikaa ja viitseliäisyyttä vaatii, jotta kaikki voisivat hyvin. Toisaalta erilaiset ympäristöt eri hajuineen ja äänineen toimivat myös kivasti virikkeinä. Meidän koirista on aika mukavaa mennä tuosta metroaseman ovesta sisälle,  kun hissiä odottaessa viereisen kahvilan tuoksut tunkeutuvat sieraimiin. Siinä voi sitten ihan rauhassa kuolata lattiat märiksi. Ohikulkijoista aina joku tulee kuitenkin rapsuttelemaan ja pulisemaan mukavia niin koirille kuin niiden ihmisellekin.

Kaiken kaikkiaan olemme sopeutuuneet varsin hyvin tähän uuteen ympäristöömme. Koirat ovat siitä ihmeellistä porukkaa, että ne sopeutuvat tehokkaasti melkein mihin vaan. Kunhan muistaa opettaa niille sellaiset käytökset joita uudessa ympäristössä tarvitaan. Tiedän, että kaikki koirat eivät ole tällaisia, mutta tämä olikin kertomus meidän koiristamme ja niiden elämästä täällä. Sinulla voi olla eri kokemus ja hyvinkin erilainen koira.

Hyvää elämää asuinpaikasta huolimatta

Koiralla voi olla hyvä elää kaupungissakin. Täälläkin on runsaasti puistoja ja rantoja ja kaikenlaisia mukavia paikkoja ulkoilla. Vaihtelu virkistää ja lenkkejä onkin kiva muunnella päivien iloksi. Kun huolehditaan riittävästä liikunnasta ja sopivista virikkeistä voivat koiratkin hyvin.

Niin kaupunkilaiskoirat kuin maalaisserkkunsakin tarvitsevat virikkeitä ja aktivointia. Se kuinka lepohetket vietetään onkin sitten jokaisen oma asia. Meillä ne vietetään löhöilemällä ihan vapaasti siellä missä huvittaa.

Kulmakunnan koirat ovat käyneet tutuiksi ja oikein mukavaa porukkaa ne tuntuvat olevankin. Joten kaikki hyvin, ainakin toistaiseksi.

Ihania syyslenkkejä toivotellen: Sanna ja koirat

 

 

 

 

Mainokset