justiinapieni

Luulit varmaan, että meillä on joku koira kuollut, kun otsikko on tuollainen. Ei ole. Meillä on uusi tulokas, Justiina!

Aloitin tämän blogini kirjoittamisen niihin aikoihin, kun Rauha oli pentu. Siitä on jo neljä vuotta ja oli korkea aika ottaa vielä yksi labradori perhettämme rikastuttamaan. Nyt näitä olentoja on perheessämme neljä.

Miksi ihmeessä aloitan kirjoitukseni noilla sanoilla? Koska minua surettaa se, että koirien muistokirjoituksissa usein sanotaan, että nyt olet vapaa. Siis vasta nyt? Onko se koko elämänsä ajan ollut vankina, alamaisena, käskyläisenä? Minusta se ei kuulosta kovinkaan hyvälle. Ei. Justiina on vapaa ja saa olla sitä koko elämänsä ajan, niin ei tarvitse viimeisellä matkalla vasta päästää koiraa vapaaksi.

 

Ihana pentuaika

Rakastan sitä. Koiranpennun uteliaisuus ja vilpitön elämisen riemu on jotain niin valtavan ilahduttavaa, että en saa siitä tarpeekseni koskaan. Justiina saa vapaasti, toki valvotusti, kokeilla ja kasvaa. Erehtyäkin. Ja niin se tekeekin. Yrityksen ja erehdyksen kautta koira oppii oikeastaan kaiken. Minun tehtävänäni on muokata ympäristöä niin, että ihan kamalia erehdyksiä, sellaisia vaarallisia, ei pääse tapahtumaan.

Toinen tärkeä tehtäväni on se, että ovelasti vahvistelen sopivilla palkkioilla niitä asioita ja käytöksiä, jotka ovat minusta toivottavia.

Koiranpennun kuuluu kasvaa koiraksi, ei pieneksi ihmiseksi joka ei tee mitään koiramaista. Justiina saa juosta, kaivaa, haukkua, riekkua, leikkiä, repiä, pissata, kakata, äristä, päristä, sotkea, pureksia jne. Minusta nämä edellämainitut asiat eivät ole rasittavia, vaan juuri niitä juttuja, jotka tekevät koirasta koiran.

Justiina on ihana ja hyvä juuri sellaisena kuin se nyt on.

 

Nöyrä alamainen vai pikkuinen lurjus?

Mielummin lurjus. Lurjuksella on elämäniloa ja rohkeutta kokeilla. Lurjus rallattelee mennessään ja tullessaan ja on halukas yhteistyöhön ihmisensä kanssa. Minun lurjukseni osaa jo tulla hienosti kutsusta luokse suhteellisen vaikeissa tilanteissa. Muutama hyvin ajoitettu eurojackpot-palkkio on toiminut todella ihmeellisen hyvin tälle pennulle. (Jackpot on jokaiselle kouluttajalle tuttu juttu. Kun koira suorittaa jonkin tehtävän erityisen hyvin se, saa sellaisen palkkion, jota se ei ihan heti unohda. Vaikkapa kasan herkkuja. Eurojackpot on, kuten tiedätte, jotakin vielä parempaa.)

Justiina valitsee siis itse haluaako se palkkion vai ei. Minä taas ovelana yliolentona pidän huolta siitä, että minulla on todellakin jotain mitä se haluaa yli kaiken.

Pikkuinen lurjukseni osaa myös kävellä taluttimessa erityisen hienosti. Sillä on tässäkin ”vapaa valinta”, joko mennään eteenpäin hihna löysällä tai sitten ei liikuta. Hihna kireällä kun ei liikuta askeltakaan. Justiina on tehnyt oikeita valintoja ja oppinut säätelemään omaa liikkumistaan niin, että eteen, taakse ja sivulle pääsee, jos talutin on löysä.

 

Saako moppia jahdata?

Saa toki. Ongelmaksi tässä muodostuu se pikku juttu, että silloin moppi ei liiku. Sehän on kovin tylsää, sillä pysähtynyttä moppia ei kukaan viitsi ajaa takaa. Mutta, jos luovut mopin jahtaamisesta, niin moppi liikkuu ja saat katsella sitä ihan rauhassa. Ok, asetat siis ehtoja. Näin on.

Justiina valitsee mopin katselemisen jahtaamisen sijaan. Sillä on siis vapaa valinta. Tämä muuten onnistui yli odotusten ja koiranpentuni oppi jättämään mopin rauhaan viidessä minuutissa. Positiivinen vahvistaminenko hidasta puuhaa?

Saako autosta hypätä ulos kun ovi aukeaa? Kai sitä voisi, mutta ovi ei aukea ennen kuin peppu pysyy maassa. Kannattaako loikkelehtia, jos ovi ei kerran aukea? Valitse itse.

Saako toisten koirien luokse rynnätä hihna kireällä. Tottakai, jos se on kannattavaa. Meillä se ei kyllä ole sillä toisia koiriakin pääsee tapaamaan vain rauhallisesti hihna löysällä. Mutta ihan miten haluat.

 

Pentu vapaana

Olipa kerran ennen muinoin aika, jolloin alle 5-kuukautta vanhat pennut saivat olla vapaana ulkosalla taajamassakin. Väitän kivenkovaa, että osa koiriemme ongelmakäyttäytymisestä johtuu tämän vapauden menettämisestä. Uusi idioottimainen järjestyslaki kielsi koiranpennuilta tämänkin ilon. Minä rikon lakia ja pidän pentuani turvallisissa paikoissa vapaana.

Vain vapaana olevan pennun kanssa voi harjoitella luoksetuloa. Vain vapaana oleva pentu saa riittävää harjoitusta lihaksistolleen. Vain riittävä liikkuminen epätasaisessa maastossa kehittää pennun koordinaatiota ja opettaa pentua liikkumaan oikein. Se puolestaan varmasti suojaa pentua vammoilta ja vaurioilta ja auttaa luustoakin kasvamaan terveeksi.

Vapaana oleva pentu yrittää, erehtyy ja oppii. Ihan kaikesta ja koko ajan. Ympäristön hallitseminen on ihmiselle astetta vaikeampaa ja ihan varmasti sattuu sellaisia erehdyksiä, että pentu pääseekin juoksemaan jonkun ihmisen luokse, joka pelkää pentukoiria. Tai jonkin äksyn koiran luokse, joka ei pennuista niin tykkää. Tai se saattaa jopa jahdata pupujussikkaa parikymmentä metriä, ennen pupun häviämistä horisonttiin.

Kaikki edellämainittu on kamalaa ja tuhoaa pennun elämän kokonaan lopuksi ikää. No eikä tuhoa, eikä ole kamalaa. Se on sitä vuorovaikutusta ympäristön kanssa, jota ilman pentu ei kasva normaaliksi otukseksi.

Vapaudessa on omat riskinsä. Aina voi sattua jotain, eikä kaikkea voi hallita vaikka kuinka haluaisi.

 

Olemmeko liian nipoja?

Pennun kanssa kulkiessani olen kuullut ohikulkijoilta mielenkiintoisia kommentteja. Jotkut kertovat ihmettelevänsä sitä, että nykyajan koirat eivät saa tehdä mitään. Niitä ei saa tervehtiä missään tapauksessa. Ne eivät saa tervehtiä taluttimessa muita koiria ja hyvä jos sivuilleen saavat vilkuilla. Tämä alkoi mietityttämään kovasti ja huomasin äkkiä, että näinhän se on.

Meistä ns. kouluttajista ja tavallisistakin koiranomistajista on tullut hirveitä nipottajia. Milloin harjoitellaan mitäkin, eikä anneta pentujen itsenäisesti tehdä mitään ratkaisuja.  Ohjataan, suojellaan ja vuorovaikutetaan, palkitaan, naksutellaan, rankaistaan ja puututaan joka ikiseen pikkuasiaan.

Tämän on koiranpennulle hyvin raskasta. Omasta mielestäni se on myös kehitykselle haitallista.

Toki haluamme, että pentu oppii kaikkea hyvää ja kivaa ja että vääriä käytösmalleja ei synny eikä mitään kamalaa tapahdu. Olisiko silti mahdollista ottaa vähän rennommin ja edes vähän vähemmän ryppyotsaisesti tätä pennun kasvatusta mallikansalaiseksi?

Onko se ihan oikeasti niin kamalaa, jos se koira vähän hihnassa hilluu? Jos se vähän haukuskelee, eikä osaa ihan niin sivistyneesti käyttäytyä?

Mitenköhän löytäisi sen kultaisen keskitien, jossa osaisi tehdä oikeita asioita oikeissa paikoissa?

 

Ehkä Justiinasta ei tule mallikoirakansalaista

Se ei haittaa. Ehkä se on tämä meikäläisen ikä, kun aiheuttaa tämän hirvittävän leväperäisyyden. Tottahan toki suojelen koiraani kaikelta kamalalta ja pidän siitä huolen että se on onnellinen. Mitä se ikinä pitääkään sisällään? Vapauden valita ja olla koira kaikilla niillä ehdoilla, jotka me ihmiset koirille asetamme. Huoksis. Aika mahdoton tehtävä kuitenkin.

Toivon saavani tästäkin ihanasta koiranalusta itselleni toista lajia olevan hyvän ystävän. Sellaisen, joka luottaa minuun ja tekee mielellään kanssani kaikkea kivaa. Yritän opettaa Jussille oppimisen taidon, niin että sen on helppo oppia kaikenlaisia juttuja, joita nyt sitten keksinkin sille opettaa.

Meillä ei ole suuria harrastussuunnitelmia. Mukavaksi koirakansalaiseksi kasvaminen on riittävän haastavaa. Mutta jos se kasvatus onnistuu, niin silloin ei ole estettä jollekin järkevälle yhdessä touhuilullekaan.

 

Tulipa muuten mieleeni Pelle Miljoonan biisi:

Vapaus on suuri vankila

rakkaus vain pelkkää unelmaa

ystävyys joskus vaikeampaa kuin yksinäisyys

 

Ihanaa kesää kaikille

T: Sanna ja Justiina 4kk

 

 

 

 

Mainokset