Siitä on kohta 11-vuotta, kun Zelda syntyi. Tuossa tuo ihana mummokoira makailee sohvalla aamulenkin jälkeen. Tyytyväiseltä tuo vaikuttaa. Maiskuttelee hiukan silloin tällöin nukkuessaan, hiukan jalkojaan heiluttelee. Näkee varmaan unta jostakin. Koiran unta.

Kun koiranpentu tulee taloon, sitä jotenkin kuvittelee, että aikaa on rajattomasti. Tuo vasta muutaman viikon ikäinen olento tulee olemaan talossa kauan aikaa. Ehtiihän sen kanssa tekemään vaikka mitä. Vaan ystävät, aika kuluu hurjan nopeasti ja äkkiä se pentu onkin jo vanha koira. Jäykkä niveliltään ja hiukan hidas joka suhteessa. Näkökin on huonontunut ja eläinlääkärissä juostaan tuon tuostakin, milloin mistäkin syystä.

Minä jäin pohtimaan, mitä elämässäni on tapahtunut tuon 11-vuoden aikana.

Pentuaikaa

Zelda on oma kasvattini. Silloin kun Zelda syntyi asuimme vielä Puistokaarella. Siellä neljännessä kerroksessa talossa, jossa oli hyvin hyvin pieni hissi. Lapset olivat nuoria, vähän toisella kymmenellä. Ruuhkavuosia vietettiin ja silloin kun on kiire, kuluu aikakin kovin nopeasti.

Zelda oli hyvin hyvin kiltti pentu. Se kuljeskeli kanssani läheisessä metsikössä aina vapaana, eikä se koskaan mennyt minnekään kauas. Tuli aina, kun kutsuttiin ja touhotteli iloisena pentuna pitkin pöpelikköjä. Voi niitä aikoja. (tästä on olemassa myös eriäviä mielipiteitä.)

Kerran se juoksi innoissaan metsään ja kirjaimellisesti törmäsi fasaanikukkoon, joka kaameasti karjaisten säikähti varmasti yhtä paljon kuin koirakin. Koskaan enää sen jälkeen ei ole Zelda nähnyt yhtään fasaania, vaikka olisivat metrin päästä ohi kulkeneet. Ne olivat kuin ilmaa sille. Ovat edelleen.

Kerran se sukelsi joutsenjengin keskelle ja tajutessaan että ne olivatkin isoja ja pelottavia, se ryntäsi rannalle papan viereen istumaan.  Ihan varmasti se sanoi, ”Jumalauta, näitsä?” Joutsenetkin lakkasivat sille olemasta kokonaan.

Koulutusta

Meillä oli kaksi muutakin labbista tuohon aikaan kotona. Nelli ja Nala. Heidäthän jo tunnetkin aiemmista kirjoituksistani. Olin koulutellut koirakerhojen kentillä niin omia kuin muidenkin koiria jo vuosikausia. Zeldan opettamisen myötä minulle äkkiä erään tapahtuman seurauksena valkeni kirkkaasti se tosiasia, että ihan oikeasti en ymmärrä koirista ja niiden kouluttamisesta hölkäsen pölähtävää.

Niinpä ajauduin etsimään sitä oikeaa tietoa. Ja löysin. Löysin reitin tiedon lähteille ja sillä tiellä olen nyt ollut viimeiset 11-vuotta. Tämä matka on ollut pitkä, mielenkiintoinen ja palkitseva.

Zelda kasvoi siis siinä sivussa kun opettelin uusia taitoja ja tietoa sen lajista ja siitä kuinka sen lajitoverit yleensäkin käyttäytyvät. Opettelen muuten vieläkin.

Sillä aikaa Zeldan elämässä tapahtui. Se kasvoi aikuiseksi ja sai oppia kaikkea hurjan hauskaa. Naksutellen niksutellen, positiivisesti vahvistellen ja lempeästi ohjaten. Ja kuinka hieno koira siitä tulikaan.

Yleisesti ottaen koiraharrastusmaailma oli tuolloin vielä aika erilainen. Ulkona treenattiin kesät talvet. Halleja ei juuri ollut. Ainakaan meilläpäin. Kilpailu ei ollut ehkä ihan niin kovaa. Nythän kaikki ovat nopeampia, hyppäävät korkeammalle, tekevät hienompia temppuja ja noutavat riistaakin aivan älyttömän paljon nopeammin. Jopa koiranäyttelytkin ovat totisempaa kilpailua.

Vauhdin ja taidon huumaa saa seurata ihan joka lajissa. Silloin joskus tavallinen koiraihminenkin uskalsi jopa kisaamaankin. Koirat ovat nykyään fiksumpia ja nopeampia ja ohjaajat ihan uskomattoman taitavia.

Zelda, Seppo, Sipidii, tuo kaikille ystävällinen huomaamaton musta koira, muutti kanssamme isompaan asuntoon. Taloon, jossa oli hissi, jonne mahtuisivat kaikki koiramme ja lapsemme yhtä aikaa.

Terveydestä

Zeldallahan on pennusta lähtien ollut toisessa kyynärässä kasvuhäiriö ja sen seurauksena nivelrikko. Sillä on ollut aina vapaus liikkua juuri niin paljon kuin se viitsii omaan tahtiinsa. Siihen aikaan ei vielä koiria hoidettu niin kuin nykyään.

Silloin pentuna se kuvattiin, tilanne todettiin eikä sille voinut yhtään mitään. Zeldan kanssa tehtiin kaikkea kivaa jalan ehdoilla. Eihän sille mitään hyppyjä opetettu ja maahan-ylös jumppakaan ei ollut hyväksi. Paljon oli sellaista, mikä ei Zeldalle sopinut, mutta paljon myös pystyi tekemään.

Koirien kipulääkkeitä oli paria merkkiä ja sitä toista käytettiin. Ei ollut opiaatteja eikä superlisäravinteitä vielä käytössä. Saatika kaikkia muita ihmeellisiä hoitoja. Röntgen kuvat otettiin, sellaiset kehitettävät. Magneettikuvista ei eläinpuolella varmaan edes haaveiltu vielä.

Eläinfysioterapeuteista ei oltu vielä kuultukaan kai, vaikka yksi kiropraktikko ahkerasti rusautteli koirien selkiä kuntoon ja yksi valtavan suurikokoinen mies antoi laserhoitoja kipeisiin niveliin. Siinä samlla koiria maahan paikalleen runnoessaan sai kyllä varmaan muualle koiraan enemmän pahaa kuin hyvää aikaan.

Ja olivathan nuo eläinlääkärien hinnatkin vielä aika erilaisia kuin nykyään.

Vaan tuossahan tuo Zelda kulkee, ei puhtaasti, mutta mielellään.

Elämä kulkee eteenpäin

Tuohon aikaan mahtuu ihan kaikkea, mitä ihmisen elämässä yleensäkin tapahtuu, kun lapset kasvavat, käyvät koulua, opiskelevat. Läheisiä syntyy ja myös kuolee. On työtä, työttömyyttä, perhetapahtumia, juhlia, jouluja, kouluja ja arkea.

Tuhansia koiralenkkejä mahtuu tähän aikaan. Arkea rytmittämään. Samoja polkuja ja uusiakin reittejä mahtuu tuohon aikaan. Muuttuvia koirakokoonpanoja. Vanhat koirat poistuivat keskuudestamme ja samaan aikaan uusia perheenjäseniä saapui elämään. Tuli Helmi ja myöhemmin Rauha-rakas.

Koirapuistoelämäkin on jatkunut jo pari vuosikymmentä. Ja siellä vasta onkin tullut koiria vastaan. Satoja. Edesmenneitä tuttuja koiria on hirmuinen määrä ja joka keväiset uudet pennut ovat täyttäneet niiden jättämät tyhjät aukot.

Asumme taas toisessa asunnossa, samassa talossa tosin, mutta pienemmässä. Lapset ovat muuttaneet omiin koteihinsa.

Huhhuh sanon minä. Ja tuossa tuo Zelda on. Kaikessa tässä se on ollut mukana ja aika on kulunut aivan liian nopeasti. En ole ehtinyt tehdä mitään sellaista mitä ajattelin pennun kanssa tehdä.

Nyt on nyt

Pennun kanssa kannattaa siis elää hetkessä. Juuri nyt. Sille pitää opettaa tarvittavat käytökset juuri nyt, eikä sitten joskus kun on hiukan enemmän aikaa. Sitä ei nimittäin koskaan ole sen enempää.

Koiranpennut eivät itsestään lakkaa tekemästä niitä kiellettyjä asioita. Odotellen. Ne käytökset jotka näkyvät ja joita ne ahkerasti tekevät, vahvistuvat vain koko ajan. Pikkupennun kanssa touhotteleminen on hauskaa. Luoksetuloja, luopumisia, hihnakävelyitä, metsälenkkejä, autoiluja, kaupunkiretkiä, istumisia, maahanmenemisiä, noutamisia…..kontaktia, vuorovaikutusta. Kaikki tämä maksaa itsensä takaisin korkojen kanssa.

Mukavaa yhdessäoloa juuri tässä ja juuri nyt, ei mikään korvaa.

Koiranpennut kehittyvät hurjaa vauhtia ja ne oppivat joka hetki jotakin. Niitä ei voi laittaa hyllylle odottelemaan, että aikaa joskus olisi. Vaikka voihan ne jättää kouluttamattakin. Niinkin voi saada sattumoisin oikein kivan kaverin.

Pikkuhiljaa kuitenkin elämä tasoittuu ja ihminen ja koira oppivat elämään toistensa kanssa.

Keski-ikäisen koiran kanssa elämä sujuu jo hienosti. Pitkät lenkit ja arkinen aherrus pitävät kiireisenä ja kuinka ollakaan kohta sohvallasi on….

Vanha koira

Vanhana koirat ovat ihania. Ne osaavat luovia perheen elämässä ja ovat hyvin taitavia saamaan haluamansa. Ne kommunikoivat ihmistensä kanssa loistavasti eikä väärinymmärryksiä enää juurikaan tule. Ne tuntevat ihmisensä kuin omat taskunsa ja osaavat ilmaista itseään varsin ymmärrettävästi. Ja jos joku ei ymmärrä, ne ilmaisevat asiansa hiukan kovemmalla äänellä.

Zelda taapertaa makuupaikkansa äärelle, katsoo minua ja sanoo: ”Henkilökunta, lakanassani on ryppy!” Minä oikaisen lakanan suoraksi, jotta koiralla olisi mukava olla. Tyytyväisenä se asettuu sileälle pedilleen kerälle.

Ja juuri silloin alkaa hiipiä se ajatus mieleen, että ehkä tuo eläin ei ole tuossa ikuisesti. Aivan kuin suru jo kolkuttaisi ovella. Se on parempi unohtaa, sillä muutoin koiran vanhuuskin menee ohi niin, että siitä ei voi nauttia. Saumaton yhteisymmärrys, jossa ihan oikeasti ei ole väliä sillä kuka käskee ja mitä.

Ja sitten oivaltaa, että ei sillä muutenkaan ole mitään väliä. Kukapa sitä nyt koiran kanssa viitsisi mistään vääntää, kun ihmisten kanssa sitä saa ihan riittävästi tehdä muutenkin.

Koirat on tehty nautittavaksi tänään, tässä ja nyt!

Rakkaudella: Sanna