Aika moni muistaa. Nelli syntyi armon vuonna 1997 Porvoossa. Musta, ponteva ja ennen kaikkea meidän ensimmäinen labradorinnoutajamme. Kerron usein asiakkailleni ja pennunottajille tarinoita Nellistä. Nelliä on hyvä käyttää esimerkkikoirana. Aika monta seikkailua sen kanssa tuli koettua ja aika paljon tuli myös opittua.

Näitä tarinoita riittää ja onhan niitä kiva kertoa, vaan silloin joskus kun palasin lenkiltä kotiin nöyryytettynä ja kuraisena tai märkänä ja nilkka nyrjähtäneenä ei naurattanut ollenkaan. Aika monet itkut tuli itkettyä. Onneksi silloin nuorempana luut olivat vahvat ja mustelmat paranivat nopeasti. Henkinen puoli kestikin sitten kauemmin kohentua.

Ja hitto kun minä yritin. Ja kaikki meillä yrittivät, mutta Nellin kanssa meni sormi suuhun kokeneiltakin konkareilta. Siihen aikaan ei netissä keskusteltu vaan mentiin kentälle neuvoja hakemaan. Kirjakaupasta ostettiin kaikki koulutuskirjat ja koiraoppaat ja sitten kokeiltiin. Ahkerasti me sitä koulutimmekin. Todella ahkerasti. Ja kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi tuli Nellistä hirmuinen remmirähjä, karkailija, riistan perään sinkoileva, kirkuva labradori.

Vaan kyllä me sitä rakastimmekin. Ihan yli kaiken. Se oli persoona, joka herätti huomiota missä ikinä liikkuikin. Jokin outo voima siinä oli, sillä toiset koirat tuntuivat palvovan sitä.

Nelli ei koskaan pureskellut huonekaluja tai mitään muutakaan yksinään ollessaan. Se oli aina ystävällinen kaikille ihmisille ja yleensä muille koirillekin. Se ei pelännyt mitään eikä ketään ja maailma oli sillä tassujen alla tukevasti. Koko maailma!

Koirakoulussa

Muistan ensimmäisen koirakoulukertamme. Sitä ei voi unohtaa. Nelli oli alta vuoden vanha, ehkä puolivuotias, ja minua jännitti hirvittävästi. Kentällä kuitenkin koira tuntui osaavan yhtä ja toista ja pääsimmekin heti toiseen ryhmään, jossa harjoiteltiin paikalla makaamista. Laitoin Nellin siihen riviin muiden koirien viereen maate ja astuin pari askelta sen eteen. Hihnan jätin kuitenkin kiinni ja varmistaakseni, että koira ei karannut astuin taluttimen päälle.

Keskellä kenttää selkäni takana oli tietenkin se varis. Juuri se, jonka Nelli halusi ja niin sitä mentiin. Jalkani pujahti taluttimen lenkkiin. En kyllä enää muista raahauduinko selälläni vai vatsallani puoleen väliin kenttää, jolloin talutin katkesi ja koira meni menojaan…

…ja tuli pahasti ontuen takaisin. Hiljaisuus kentällä oli musertava. Kukaan ei sanonut mitään, ei edes katsonut meihin päin. Ja mitäpä siinä olisi sanottukaan?

Tästä alkoi meidän yhteinen uramme Nellin kanssa. Turha ylpeys karistettiin omistajasta heti kättelyssä ja seuraavalle koulutuskerralle mentiin pelon sekaisin tuntein. Mutta mentiin kuitenkin.

Mummolassa

Oliskohan ollut samoja aikoja, kun menimme pääsiäisen viettoon mummolaan. Ukki oli virittänyt pihaan hienon portin kompostiverkosta, sillä olihan jo yleisesti tiedossa, että Nelliä eivät aidat pidättele. Mikä lie pakonomainen tarve sillä oli puikahtaa jokaisesta mahdollisesta rakosesta karkutelille? Eipä tuo ukinkaan portti hidastanut tämän koiran pakomatkaa vähääkään.

Lunta oli todella paljon ja minä rämmin koiran perään. Ei kuulunut eikä näkynyt eläintä.   Jokunen ihminen kadulla osoitteli suuntaa, jonne tämä musta salama oli juossut. Viimein kun sen sitten löysin, oli se erään rivitalon pihassa ja joukko lapsia seisoi tumput suorina sen ympärillä. ” Se syö kaiken”, sanoi joku.

En ole lainkaan ylpeä siitä, että menin ja otin koiran kiinni ja katosin nolona paikalta. Mysteeriksi jäi se, mitä Nelli oli syönyt. Hengitystä haistelimme yhdessä ja tuumasimme, että lammasta se ei ollut. Pashaa tai pullaa tai mitä ihmiset nyt sitten ikinä pääsiäisenä syövätkään ja nostavat ulos pellille jäähtymään. Anteeksi sille perheelle, joka joutui tämän ruokarosvon uhriksi näin 15 vuotta jälkikäteen.

Metsässä

Nelliä vietiin metsään ryntäilemään. Sellainen teoria oli ilmassa, että kun se tarpeeksi usein pääsee metsään juoksemaan niin kyllä se rauhoittuu. Ajettiin metsään. Päästettiin kirkuva koira irti. Ja sitten kuunneltiin, kun jostain kaukaa kuului haukku.

Sanottiin, että kun menette piiloon niin se pelästyy ja etsii teidät, eikä sitten mene enää niin pitkälle. Ei eksynyt, löysi meidät leikiten ja meni kovaa ja kauas. Aina.

Autosta se lähti kuin ammus, jos ei tehty erikoisjärjestelyjä. Yksi roikkui hihnassa kun toinen avasi oven. Jos sen päästi hihnasta niin taas se lähti kuin ammus. Minne tahansa, täysillä.

Mökkitiellä se heilui ja kirkui autossa, onneksi vain viimeiset sata metriä. Ja sitten se lähti……ja tuli joskus takaisin.

Muistan kerran kun se oli kotinurkilla taas lähtenyt täysillä jonnekin ja minä jo hiukan viisastuneena jäin odottelemaan, enkä lähtenyt perään. Ei kuulunut eikä näkynyt koiraa ja aloin jo huolestua. (Se oli muuten aikaa, kun ihmiset eivät ihan heti halvausta saaneet jos irtain koira jossakin mennä viipotti.)

Seisoin siinä ja äkkiä kuulin tuhahduksen takaani. Siinä se istui takanani, ties kuinka kauan oli siinä ollut? Mitä lie tuumannut?

Lenkillä

Koirakaverieni koirat olivat kaikki erittäin hyväkäytöksisiä. Tietenkin. Kenelläkään ei ollut samanlaista koiraa, joten he eivät ehkä ymmärtäneet kun pyysin että ei mentäisi siitä kohtaa missä yleensä on paljon fasaaneja. Ja ei siitä missä on lintujenruokintapaikka. Ja jos vältettäisi sitäkin kohtaa missä rusakot loikkivat.

Labradorinnoutaja on melko nokkela eläin ja Nelli oppi nopeasti erottamaan sanat fasaani ja rusakko ja kaikki muutkin sietämättömän kiinnostavat metsäneläimet. Joten salakielellä jouduimme toisiamme varoittelemaan. Kello kahdessa pitkäkorvia. Velociraptori (fasaani) kello kolmessa. Nimiä jouduttiin vaihtamaan säännöllisesti.

Jos en huomannut näitä otuksia ajoissa oli kaatuminen melkein varmaa. Milloin vatsallaan, milloin selällään, milloin lumessa (tuntuu muuten hassulta, kun lumi pöllyää ympärillä siinä koiran perässä kun kyntää), milloin kurassa.

Muistan kerrankin kun olimme taas lenkillä ja oli talvi. Myös meidän ihana Nala oli  mukana ja kävelimme liukkaalla hiekkatiellä. Sitä en muista, miksi alunperin kaaduin, mutta kupsahdin siis taas kerran kumoon, ja huomasin vastaantulevan koirakon. Mies  rottweilerinsa kanssa. Polveen sattui kamalasti ja huusinkin miehelle, että menisi jostain kauempaa ohi, kun en pysty näitä koiria pitämään.

Liekö huono kuulo vai muuten vain pottumainen luonne herralla, kun tuli vaan ja meidän kohdalla vielä koiralleen kepin heitti. Ja taas mentiin. Vatsallaan muistaakseni. Jotenkin sain itseni ja koirat hilattua metsään sivuun, kun jaloistani pompsahti rusakko. Ja taas nurin ja vatsallaan jälleen lunta auraten eteenpäin.

Siinä maassa maatessani huomasin pariskunnan, jolla oli labradorinnoutaja mukanaan. Vapaana se siinä sivussa kulki hienosti. Pidin huutavia koiriani lujasti kiinni. Mies sanoi koiralleen kohdallamme ”oikea”, ja koira siirtyi oikealle puolelle seuraamaan. Minusta tuntui siltä kuin joku olisi kääntänyt veistä siinä kipeässä polvessa.

Tältä reissulta kotiuduttiin itkien. Polvi parani aikanaan, mutta muhimaan jäi ajatus siitä, että pitäiskö ihan oikeasti opetella kouluttamaan näitä eläimiä? Olen opettanut Helmille vihjeen oikea. Jos joskus pääsisin samalla tavalla loistamaan kuin vastaan tullut mies koirineen.

 

Kulmakunnan pelle

Minä. Nelli ja sitten vielä Nala. Me kaikki kolme yhdessä nauratimme naapuruston lapsia ja aikuisiakin. Milloin jäin jalastani kiinni taluttimeen kun koirat vetivät sitä kilpaa. Milloin raahauduin koirien perässä keskellä katua ja milloin kävelin lokinsonta naamallani kotiin.

Kerron joskus lisää näitä Nelli- tarinoita. Jaa, miksi? No siksi, että jos sinä koet epäonnistuneesi ja sinulle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, niin saat ehkä näistä tarinoista hiukan lohtua tai edes hupia!

Jatko-osassa kerron meidän luonnetestistä, tottelevaisuuskokeesta ja noutoyrityksistä muun muassa. Ja näyttelykäynneistä tietenkin.

Nelli on jo pitkään ollut poissa. Pilvenreunalla. Meillä muistellaan tätä koiraa usein ja aika moni juttu tuo Nellin mieleen. Lasten kanssa se oli mitä mainioin tyyppi ja heidän sirkuskoiranaan aivan täydellinen.

Vanhanakin se muka juoksi karkuun. Vauhti ei päätä huimannut ja me takaa-ajajat leikimme tuon nauravan mummokoiran kanssa tätä leikkiä viime päiville saakka.

Ensimmäinen koira on aina ensimmäinen koira. Ihmeellinen otus!