Olisipa mukavaa olla yhden päivän ajan koirana. Saisin tietää erään asian, joka minua koiraihmisenä ja kouluttajana kovasti askarruttaa. Minkälaisen maailman koira näkee?

Miltä minä näytän koirien silmissä? Miltä näyttää rantamaisema tai kaupunkivilinä? Mitä koira näkee, kun se säikähtää jotakin uutta asiaa? Miltä saaliin pakeneminen näyttää?

Koirakirjat kuvailevat toki ensisivuillaan yleensä sitä, että koiran näkökenttä on laajempi kuin ihmisen. Se on paljonkin laajempi. Tämähän tarkoittaa sitä, että koira näkee päätään kääntämättä sivullaan tapahtuvia asiaoita. Niitä, joita me ihmiset emme näe.

Koirakirjat myös kertovat, että koira näkee huonommin kuin ihminen. Tämäkin on tiedetty kauan. Paitsi, että illalla ja pimeässä koira näkee paremmin. Ennen myös ajateltiin, että koira on värisokea. Nykyään tiedetään, että koira näkee kyllä maailman väreissä. Värit eivät toki ole samanlaiset kuin ihmisten näkemät kirkkaat värit.

Minulle ei luonnollisestikaan riitä se tieto, että koira ensisijainen aisti on hajuaisti ja silmät vain täydentävät sen aistimaailmaa. Minä haluan tietää miltä koiran maailma näyttää. Koiraltahan ei voi tätä kysyä, eikä varmuutta saada varmaan koskaan, mutta pohdiskelu ei ole kiellettyä.

Minusta Alexandra Horowitzin kirjoittama kirja Koiran Silmin (Gummerus 2011) kertoo erityisen mainiosti ja ymmärrettävästi siitä, mitä koira näkee, haistaa ja ymmärtää. Tästä innostuneena aloin todella pohtimaan sitä, mikä on se olennaisin ero ihmisen ja koiran näkemässä maailmassa.

Silmäthän ovat tietysti kehittyneet sen mukaan eri eläimillä, mikä on niiden selviytymisen kannalta tärkeää. Koiralle on tärkeää nähdä saaliseläin tai lähestyvä uhka. Siksi se erottaa liikkeen niin paljon paremmin kuin omistajansa. Koiran ja ihmisen silmä eroavat myös siinä, että koira ei näe tarkasti eteensä. Siinä, kun me töllöttelemme toisiamme kasvoihin lähietäisyydellä, ei koira näe ainakaan selkeästi. Se voi olla näkemättä nenänsä edessä olevaa esinettä kokonaan.

Mutta ehkä suurin ero ei olekaan se että maailman värit näyttäytyvät erilaisina. Onhan meillä värisokeita ihmisiäkin. Minusta suurin ero on siinä, että koirat näkevät maailman nopeammin kuin ihmiset. Kirjassa tähän on pitkä selitys ja jos kiinnostuit aiheesta, niin lue kirja.

Tämä antaa ihan uudenlaisen näkökulman koko ihmisen ja koiran väliseen vuorovaikutukseen. Koira näkee hiukan enemmän ja hiukan nopeammin, mikä taas tarkoittaisi sitä, että meidän tekemisemme näyttävät koirasta aina vähän hitailta.

Tämä selittäisi osin myös sitä, miksi koira reagoi ärsykkeisiin niin kovin paljon nopeammin kuin ihminen. Tämä myös pistää pohtimaan koirien välistä kommunikaatiota ja sitä miksi me emme erota koirien nopeita eleitä kovin hyvin, ja miksi toinen koira reagoi meille näkymättömiin koirienvälisiin signaaleihin, vaikka me emme nähneet mitään.

Oppiiko koira viestimään kehonkielellä meille niin, että hitainkin ymmärtää mitä koiralla on asiaa? Vähän niin kuin suomalainen matkustaisi ulkomaille ja yrittäisi suomeksi hyvin hitaasti tilata sitä SINAPPIA makkaraansa. S-I-N-A-P-P-I-A! Minusta tuntuu, että koirat ihan tosissaan yrittävät.

Koirien toisilleen ja myös meille ihmisille kerrotut kehon viestit ovat koirien leikkiessä korostuneen selkeitä. Normaali kommunikointi tapahtuu niin nopeasti, että ihmissilmä ei välttämättä sitä näe. Jos olet joskus videoinut koiria ja katsonut tuotosta hidastettuna huomaat kuinka valtavasti koira elehtii ja kuinka pieniä eleet ovat. Näitä meidän pitäsi pystyä lukemaan. Kielen lipaisut, silmien räpyttelyt, nopeat hännän asentojen muutokset tai ihan koko kehossa tapahtuvat asiat kyllä kertovat meille tarkalleen, miltä koirastasi tuntuu. Tarvitaan vain nopeammin toimiva silmä.

Kun olin lapsi minuun teki valtavan vaikutuksen se, että joku kertoi siitä miksi on mahdotonta pyydystää kärpänen käsin. Sillähän on miljoona silmää ja se näkee liikkeesi ikään kuin hidastettuna. Vaikka koiran ja ihmisen ero nopeudessa ei ole suinkaan näin suuri, niin kyllähän sen vaikuttaa kouluttamiseen. Ajoitukseen ennen kaikkea!

Palkkion ajoitushan on se ihan olennainen asia kun koulutamme koiraa. Melkein jokainen on jo kuullut ehdollisesta vahvisteesta, jota käytetään koiran käytöksen muokkaamiseen, sillä se parantaa ihmisen mahdollisuuksia ehtiä palkitsemaan koiraa juuri oikea-aikaisesti. Silloin kun käytös tapahtuu. Mutta riittääkö se? Miten koira näkee palkitsemistilanteen?

Ehdollinen vahvistehan on usein (ei aina) signaali, jonka eläin kuulee. Naksaus, kehusana tai vaikkapa äännähdys. Samalla me kuitenkin teemme paljon asioita, jotka koira havaitsee silmillään. Paljon nopeammin kuin luulemmekaan ja se näkee enemmän kuin tiedämmekään. Naksuttimen painaminen peukalolla, toisen käden laittaminen taskuun ja sitten jopa sen että palkkiokäsi lähtee liikkeelle, antaa koiralle palkkion ja laskeutuu takaisin vartalonvierelle. Tästä näkökulmasta käsin ei ole lainkaan ihme, että koira oppii myös niitä ei toivottuja käytöksiä. Vahingossa.

Myös se, että koira sitten nopeasti oppii ne kehon signaalit, jotka edeltävät tulevaa vihjettä tietylle käytökselle selittyy näppärästi tällä teorialla. Eikö? Emmehän toki ole aina tietoisia siitä miten elehdimme vaikka kuinka yrittäisimme.

Olen puhunut tässä koirasta ihan niin kuin ne kaikki näkisivät samalla tavalla. Silmien sijainti päässä muuttaa koiran näkökenttää. On rotuja ja koiria, joilla silmät sijaitsevat pään sivuilla ja on koiria joiden silmät sijaitsevat enemmän lähekkäin. Onhan niiden näkökentän laajuus varmasi jo erilainen.

Horowtzin kirjassa myös kerrotaan, että eri roduilla on eroja myös verkkokalvon rakenteessa. Hänen kirjansa mukaan lyhytkuonoiset koirat näkevät paremmin suoraan edessään olevia asioita, kun taas esim. pidempikuonoisilla noutajilla on laajempi näkökenttä. Tämä ei siis selity pelkästään silmien sijainnilla päässä.

Koska eri koirien verkkokalvon rakenne poikkeaa toisistaan, näkevät ne maailman erilaisena. Tämähän avaa sitten taas ihan uusia ikkunoita etenkin koirien kanssa työskenteleville ihmisille. Se, että koirat näkevät eri asioita muuttaa varmastikin niiden käyttäytymistä. Ei siis voidakaan sanoa, että kaikki koirat ryntäävät liikkuvan saaliin perään. Jotkut eivät tätä liikkuvaa saalista kovin hyvin havaitse.

Ihan vaan esimerkkinä tilanteesta, jossa vaikkapa mopsia yritetään saada innostumaan juoksemaan pallon perään, eikä koiraa voisi vähempää kiinnostaa. Ja vaikka ihan Premackin teorian mukaan koiraa yritettäisiin ruokapalkkion saada innostumaan pallosta, voi innostumattomuuteen löytyä syy siitä, että koira ei havaitse moista singottua esinettä näkökentässään. 🙂

Jos yrittäisi hahmottaa koiran näkemään maailmaa vaikka polvenkorkuisen ja pitkäkuonoisen koiran näkökulmasta voisin kuvitella sen olevan vaikkapa tällaisen: Näkisin ympäristön aika alhaalta, joten kiinnittäisin huomiotani varmaankin paksuihin puunrunkoihin ja lyhtypylväiden alaosiin. Näkisin vastaan tulevia liikkuvia jalkoja ja valtavan korkeita jatkeita niille.

Maailmani olisi sävyltään sellainen kuin juuri hämärän koittaessa, värit haalistuvat ja maailma litistyy hiukan. Sivuillani viuhuvat pikkulinnut ja äkkiä jokin nopea vilahtaa jossakin kauempana. Joku liikkuu jatkuvasti ympäristössäni.

En näe tassujani ja saatan kompastuakin keppiin. Vastaan tuleva valtava ihminen pysähtyy, kumartuu ja tunkee ison päänsä kiinni kuonooni, jolloin en tarkkaan näe häntä.

Vierelläni kulkee kaksi jalkaa ja joudun kurottamaan kaulaani ja päätäni nähdäkseni hänen silmänsä ja kasvojensa ilmeet. Välillä iso käsi lähestyy hitaasti ja taputtaa päätäni. Pam pam pam. Hitaasti hän laittaa käden taskuun ja ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen käsi tulee taskusta, lähestyy kuonoani ja tunkee makupalan suuhuni.

No, jokainen voi itse kuvitella oman koiramaailmansa. Mutta mielestäni on tärkeää tietää, että koira ei näe maailmaa niin kuin sinä tai minä. Vaikka enhän tiedä sitäkään, kuinka sinä tämän maailman näet.

Tätä pohtiessani olen tutustunut mielenkiintoisiin uusiin asioihin silmistä, valoa prosessoivista soluista, erilaillla rakentuneiden silmien havaitsemista välketaajuuksista ja vaikka mistä jännittävästä, joka taas avaa uusia näkökulmia koiraan lajina. Ajattelin ryhtyä harjoittamaan koirien eleiden tarkkailua yhä enemmän ja toivon että silmäni oppisivat havaitsemaan niitä nopeimpiakin eleitä ja ilmeitä, joilla koirani yrittää kanssani kommunikoida.

Lisäksi on varmasti syytä harjoitella omaa koulutustekniikkaa ja yrittää siinäkin tulla nopeammaksi ja täsmällisemmäksi. Tämä auttaisi koiraani oppimaan asiota yhä helpommin ja nopeammin.

Edelleen tovoisin voivani nähdä maailman yhden päivän ajan koirani silmin.

T: Sanna