Koiranpentu oppii koko ajan ja ihan joka hetki. Nukkuessaankin. Rauhan arki on sujunut tukimusmatkaillen kotona ja lähiympäristössä. Sisällä tilat alkavat olla jo tuttuja eikä pennun tarvitse ihan joka hetki haisella ja maistella kaikkea. Joten aikaa jää myös leikkimiseen.

Ulkona sen sijaan on niin paljon virikkeitä, että isompikin läkähtyy. Kaikki kiinnostaa ja kaikkea täytyy haistaa ja sitten maistaa. Tämä on minusta kiehtovaa.

Rauha ottaa suuhunsa suurimman osan eteen ilmestyvistä kiintoisista kohteista. Olen malttanut mieleni, enkä ole syöksynyt ottamaan pois vaan seurailen mitä tapahtuu. Stumpit syljetään pois. Pienet kivet pyöräytetään kielen ympäri ja sitten nekin syljetään. Pienet kävyt kelpaavat nakerrettaviksi, kunnes ympäristö tarjoaa taas jotakin uutta kiintoisaa.

Pennulla on ilmeisesti jonkinlainen käsitys siitä, mikä on pahaa ja mikä hyvää. Ehkä. Ainakaan en aio rynnätä riistämään aarteita sen suusta. Olen nähnyt liikaa niitä pentuja, jotka oppivat salamannopeasti nielaisemaan aarteet parempaan talteen. Varsin luonnollista käytöstä ja selviytymisen kannalta tärkeää. Pennun näkökulmasta katsottuna. Eläinlääkärin näkökulmasta tämä käytös on varsin tuottoisaa puuhaa.

Pentu on jo pentuesisarustensa kanssa oppinut puolustamaan resurssejaan, kuten ruokaa ja leluja. Se on oppinut taistelemaan ja leikkimään takaa-ajo leikkejä. Se tietää, että omasta kannattaa pitää kiinni. Vatsassa on varma paikka!

Oppimista tapahtu, kun pentu leikkii äitinsä Helmin kanssa. Helmi antaa pentusen tehdä oikeastaan mitä vaan. Ainoastaan nisälle se ei yhdeksänviikkoista enää päästä. Silloin kuuluu matala murahdus, jonka jälkeen se heti tuuppaa pennun kuonollaan pois. Ja pentu oppii parista kerrasta, että maitohanat ovat tukossa.

Zelda täti ei vielä tahdo leikkiä Rauhan kanssa ja Nala mummo murisee sille jatkuvasti, jos se eksyy kahta metriä lähemmäksi. Tämä prosessi on kesken ja Rauha oppii takuuvarmasti vielä kuinka Nalan lähelle pääsee.

Kaikki pennun oppiminen tapahtuu yrityksen ja erehdyksen periaatteella. Mutta se tapahtuu luonnollisesti ilman suurempaa numeroa. Kaikki se käytös mikä on Rauhalle kannattavaa lisääntyy ja kaikki se mikä ei kannata tai on jopa haitallista vähenee. Yksinkertaista.

Olemme kulkeneet ulkona vapaana, mutta myös hihnakäytöstä opetellaan kovasti. Koska ulkona on paljon palkitsevia asioita, käytän niitä hyväkseni. Pentu ei vielä ole kiinnostunut syömisestä ulkona vaan se hauaa vimmatusti päästä eteenpäin, taaksepäin tai sivullepäin. Se haluaa mennä ihmisten luokse ja se haluaa tutustua pyöriin, autoihin, lapsiin, skeittareihin ja kaikkiin näiden yhdistelmiin.

Minun toiveeni ja tehtäväni on jo tässä vaiheessa varmistaa, että se ei koskaan ikinä pääse vetämällä kohteeseen. Jos sinulla ei ole niin väliä vetääkö koirasi hihnassa ei tämä tietenkään ole tärkeää. Itse ajattelen niin, että koska Rauhasta tulee iso koira ja minä inhoan sitä että koira vetää, niin koira ei vedä edes pentuna.

On varmasti parempi antaa pennun riekkua pahimmat höyryt pois ja vasta sitten hetkeksi kiinnittää talutin pantaan. Onnistumisen edellytykset ovat näin paljon paremmat. Rauha mönkii sinne tänne kuin niiskuttava vyötiäinen ja hihna on pysynyt löysällä ainakin ne kolme kertaa, kun tätä on harjoiteltu. 🙂 Tarkoitushan ei missään tapauksessa ole edetä pisteestä A pisteeseen B ennen kuin hihnakäytöksen alkeet on opeteltu.

Pennulla ei ole tarvetta lähteä kävelylle. Lähiympäristö riittää sille virikkeeksi aivan varmasti, joten lenkit saavat todellakin vielä odottaa. Olen myös autolla ajanut lähellä sijaitsevaan metsikköön jossa Rauha saa  tutustua metsään ja kiipeillä kannoilla ja kivillä. Vapaana.

On kuitenkin varmaan aika opettaa Rauhalle positiivinen ehdollinen vahviste, että voin sille myös tarkkaan kertoa mikä meni oikein. Mutta tästä lisää seuraavalla kerralla.. 🙂